Otteita

30/07/2012

Sturtsi

Filed under: Uncategorized — Code @ 17:24

Jos vain tuut mun luo, niin lupaan opettaa, miten pelataan oikeaa ristinollaa”. Näin lauloi Movetron, tuo Suomen Ace of Base, vuonna 1995 levytetyssä kappaleessa Ristinolla. Nyt saman seireeninlaulun esitti minulle Reventeenvuoren Koulu-sektori, jonka eräs reitti on Movetronin kappaleen kaima.

Olin kiivennyt tämän greidiä 5 kantavan trädireitin jo viime kesänä, peräti onsaitannut, eikä kiipeäminen silloin aiheuttanut mitään valtavan suuria kauhunhetkiä. Lieneekö johtunut erään sivustaseuraajan viimekesäisen nousuni jälkeen esittämästä ja mielessäni edelleen kummitelleesta kysymyksestä ”mihin sait varmistuksia siinä alussa” vai reitin alussa olleesta kosteudesta ja liasta vai molemmista, mutta tällä kertaa ristinollan pelaamisesta tuli paljon ikimuistettavampaa kuin viimeksi, aivan alusta lähtien. Mahdollisille muille viitosen trädireittien on-sightejä tavoitteleville haluan antaa tässä vaiheessa beta-varoituksen: allaolevan lukeminen saattaa aiheuttaa sen, että puritanistisimmat nistit eivät enää hyväksyisi suoritustasi tästä reitistä on-sightiksi.

Reitin alkuun kallioon on muodostunut ruudukko, jonka kenties satojatuhansia vuosia sitten tapahtuneesta syntyprosessista keskustelisin mielelläni jonkun asiantuntevan geologin kanssa, ja näin melko varmasti tulen joskus tekemäänkin (tai jos joku geologi vaikka eksyisi tänne kommentoimaan). 27crags.comiin joku on laittanut kuvankin reitin alkuosasta. Tähän ruudukkoon ei ole kovin helppo saada varmistuksia, sillä uurteet ovat matalia ja pääosin flarettavia. Onnistuin laittamaan johonkin koloon C3-camalotin (hyvä, että niitä tuli juuri ostettua Italiasta lisää) ja toiseen pienen kiilan.

Tapailin jalkaotteita, joissa oli toivomisen varaa, ja kapusin vähitellen kiilan yläpuolelle. Hamusin kädelläni koloja, jotka olisivat muuten olleet todella hyviä otteita, mutta niistä löytynyt märkä hiekka heikensi laatua huomattavasti. Asettelin jalkani johonkin päästäkseni aavistuksen verran ylemmäs, selasin jonkin aikaa räkkiäni ja yhden huonoksi osoittautuneen kokeilun jälkeen sain asetettua ylävasemmalla olevaan melko irtonaisen näköisen lohkareen takana olevaan halkeamaan siihen mielestäni riittävän hyvin sopivan keskikokoisen camalotin. Lohkareen erillisyys pääseinästä ja siitä johtuva mahdollinen liikkuminen kovan voiman vaikutuksesta tosin arveluttivat (tästäkin on juuri ollut hiukan keskustelua Sloupissa, ja artikkeli Kiipeily-lehdessä). Asetettuani piissin aloin vetää köyttä ylöspäin klipatakseni sen kiinni. Olin juuri klippaamassa ja köydessä oli yli metri ylimääräistä löysää, kun oikea jalkani lipesi ja sen myötä myös vasen, ja sitten olin vapaassa pudotuksessa.

En ehtinyt pelätä, mutta tiedostin sen, että asettamani kiila ei ollut täysin varma ja vaikka se pitäisikin, niin maakosketus oli todennäköinen, sillä olin noussut selvästi viimeisen varmistukseni yläpuolelle ja maa oli tässä vaiheessa vielä lähellä. Ja katso, maakosketus tapahtuikin, mutta onneksi vasta sen jälkeen, kun köysi oli jo merkittävästi venynyt ja vaimentanut putoamistani (samankaltainen tuore Hyttyskalliolla sattunut tapahtuma kuvataan edellä mainitsemassani Slouppi.netin keskustelussa, mutta siinä putoamisen aiheutti fleikin irtoaminen). Kiila siis piti ja varmistaja oli hereillä ja toimi hienosti. Maahan osuessani ei sattunut juuri lainkaan, tunsin vain vähäistä kipua oikean käden nimettömässä. Lisäksi ison painoeromme takia varmistaja satutti hiukan selkäänsä.

Seurasi sisäinen taistelu luovuttamisen ja uuden yrityksen välillä. Olkapäilläni varmaankin istui kaksi hahmoa kuiskimassa korviini toisilleen vastakkaisia näkemyksiä, joista uutta yrittämistä kannattava viimein voitti. En nähnyt, oliko voittanutta kantaa edustaneella hahmolla siivet vai sarvet, mutta pidän tämän taistelun lopputulosta onnistuneena, sillä olen kuullut, että säikäyttävän putoamisen jälkeen pitäisi heti kiivetä uudelleen edes jokin helppo reitti – muutoin henkiset kynnykset yrittää myöhemmin uudelleen voivat kasvaa ylivoimaisiksi. Lähdin liikkeelle, hain tällä kertaa vähän paremmat jalkaotteet, klippasin railossa odottavaan camuun ja jatkoin koko reitin alun kruksin jälkeen ylös asti. Olin erittäin tyytyväinen siihen, että olin lähtenyt hakemaan revanssia.

Näin kaikki päättyi muuten onnellisesti, mutta tultuani alas aloin tiedostaa yhä selvemmin, että sormeen oli sattunut hieman pahemmin kuin ensin luulin, vaikka en oikein tiedä, mikä siihen edes oli osunut, ja oliko osuminen tapahtunut putoamisen alussa, keskellä vai lopussa. Oletettavasti murtumia ei kuitenkaan ollut, enkä lähtenyt vaivaamaan lääkäreitä tällä pikkujutulla. Toivottavasti viimeistään ensi viikonloppuna pääsee taas kiipeämään.

Otetaanpa Ristinollan kuolemattomista lyriikoista vielä muutama tähänkin vallan mainiosti sopiva poiminta:

tää tuntuu kuin perhonen vatsassain ois

tää tuntuu kuin jalkani maassa ei ois

se tuntuu kuin oikean suudelman sais

nyt tuntuu kuin miljoonat kellot vain sois

26/06/2012

Ilmavaa via ferrataa

Filed under: Uncategorized — Code @ 18:06

Tämän kesän Pohjois-Italian kiertueella löytyi ainakin pituuteensa nähden – korkeusero runsaat 300 m, nousun kesto virallisen infon mukaan 2,5 h, käytännössä alle puolitoista tuntia riittää, jos ei pidä turhan pitkiä taukoja –  harvinaisen ilmava ja hieno via ferrata Gressoneyn laaksosta aivan Monte Rosan massiivin eteläpuolelta. Kirjoitan nyt siitä aikani kuluksi ja jaan imaginaarisille lukijoilleni muutaman kuvan täällä uudessa korkeanpaikan leirissä Sestrieressä, jonne siirryimme tänään, odotellessani Gressoneyn vuorilla eilen nyrjäyttämäni nilkan toipumista sen verran, että muutkin vuoristo-aktiviteetit kuin piemontelaisten viinien maistelu (niistä voisi ehkä kirjoittaaa toisen blogijutun) tulevat ehkä taas mahdollisiksi. Tänään ostin kyllä pitkävartiset ja nilkkaa tukevat vaelluskengät, jotta vastaava episodi ei toistuisi. Ja pullon Baroloa (2006), vain parikymmentä euroa.

Via ferratan voisi sanoa olevan eräänlainen vuoristovaelluksen ja kalliokiipeilyn välimuoto. Ulkonevilla kallioseinämillä kulkevilla via ferratoilla pääsee usein mielenkiintoisempiin ja jännittävämpiin paikkoihin kuin tavanomaisella vaelluksella, ja kun tikasotteilla varustetuilla reiteillä kädetkin ovat keskeisessä roolissa, ne tarjoavat pelkkää vaeltamista monipuolisempaa fyysistä harjoitusta ja haastetta – sitä paitsi itse koen vertikaalisen etenemisen neljää raajaa käyttäen miellyttävämmäksi myös siksi, että kun on painoindeksillä mitattuna ”lievästi ylipainoisen” titteliin oikeuttavan skaalan ylärajalla, niin ottaa painovoiman uhmaamiseen hyvin mielellään avuksi kaikki mahdolliset kehon ulokkeet. Edut hiukan tylsäksi kokemaani vaeltamiseen verrattuna ovat siis selvät, ja muutamia etuja voi löytää myös kalliokiipeilyyn nähden (kuitenkaan väittämättä, että kalliokiipeily jäisi tässä vertailussa toiseksi): via ferratalla selviää yleensä paljon kevyemmällä varustuksella, sillä raskaahkon köyden korvaa tätä tarkoitusta varten suunniteltu via ferrata –varmistuslaite – eikä kiipeilykaveriakaan välttämättä tarvita. En tosin suosittele lähtemään via ferrata –reiteille yksin. Sellaista suositusta ei varmaankaan tule antaa mistään vuoristoaktiviteeteista, ei edes piemontelaisviinien maistelusta. Myös oppaan voi palkata!

Reitti Guide di Gressoney lähtee 1635 metrin korkeudessa sijaitsevan Gressoney la Trinitén kylän keskustasta kirkon vierestä. Tämän via ferratan lähestymismarssin pituus on parkkipaikalta noin sata metriä ja sen jälkeen pääsee heti kiipeämään, pystysuoraan ylöspäin. Koko reitillä on horisontaalista siirtymää vain joitakin kymmeniä metrejä. Heti alussa joutuu hiukan testaamaan käsivoimia lyhyellä päällekaatuvalla osuudella, ja jatkoa seuraa. Tokihan kallioon kiinnitetyistä tikasotteista on helppo pitää kiinni verrattuna luonnollisiin kallionmuotoihin, mutta toisaalta via ferratassa, toisin kuin kalliokiipeilyssä hyvin ja tiheään pultatulla reitillä, on usein tilanteita, joissa putoaminen johtaisi melko varmasti jonkinasteiseen loukkaantumiseen, ja silloin on mielellään erittäin varma otteiden pitävyydestä eikä putoaminen varmistuslaitteen varaan ole mikään varsinainen vaihtoehto.

Kiipesin suurimman osan reitistä, tv-mastolle päätyvän ensimmäisen osuuden, blogikirjailijakollegani kanssa, ja paria päivää myöhemmin halusin katsoa myös viimeisen piũdifficile-luokituksen saaneen osuuden, joka alkaa jännittävällä riippusillan ylityksellä. Silloin olin liikkeellä yksin, ja päätin yhdistää tähän pienen iltapäivävaelluksen kohti Rothornin huippua (3000 m ja risat). Otettuani pari valokuvaa via ferratan huipulla vaanineesta petoeläimestä, ketusta, suuntasin vaelluspolulle.

Myöhäisen kellonajan takia ja tuhlattuani jälkikäteen ajateltuna tarpeettomasti aikaa ja voimia sopivan reitin etsimiseen ylhäällä odottaneiden jäävirtojen yli (joita pelkäsin ehkä turhaan) en mennyt huipulle asti. Olin päättänyt, että kello 17 käännyn takaisin riippumatta siitä, missä olisin. Luulisin, että olin noin 2800 metrin korkeudessa, kun aika koitti. Paluumatka menikin yllättävän nopeasti – olin kylillä seitsemän maissa. Kenties hintana laskeutumisen nopeudesta oli kuitenkin aiemmin mainittu nilkan nyrjähtäminen. Tämä lienee niitä syitä, miksi vuorilla ei pitäisi liittyä yksin. Pääsin kyllä alas ilman suurempia tuskia, mutta kuten usein urheiluun liittyvissä loukkaantumisissa, tulivat kovemmat kivut vasta jälkeenpäin.

Joka tapauksessa kyseistä via ferrataa voi suositella kaikille, joilla on jonkin verran kokemusta vastaavasta toiminnasta. Mutta ainakin jos kokemus on vähäistä, niin negatiivisiin osuuksiin kannattaa suhtautua jonkinasteisella kunnioituksella. Itsekin päätin levätä hetken slingin varassa viimeisen osuuden aikana. Suosituksen ansaitsee myös vaelluspolku numero 10, sillä maisemat ovat erittäin hienot ja Rothornin huipulta ne olisivat varmasti vielä hienommat: myös Cervinon eli Matterhornin pitäisi näkyä. Mutta varovasti, varsinkin alas tullessa… Kuvat kertokoot lisää.

Reitin alkuvaiheessa, 1.nousu

Taustalla Monte Rosa. 2.nousu.

Varoitus

Riippusillalle

Tähän on hyvä pysähtyä kuvaamaan

Lepotauko slingin varassa

Tähän se päättyy, 300 m kylän yläpuolelle

Villipeto

Maisemaa pari tuntia myöhemmin hieman ylempää

22/03/2012

Voisimme olla kuten Sveitsi

Filed under: Uncategorized — Code @ 15:40

Nyt poikkean hieman blogin alaotsikosta: ajattelin kirjoittaa myös elämää pienemmistä asioista, kuten politiikasta ja rahasta.

Hallitus on juuri päättänyt nostaa arvonlisäveroa ja käytännössä myös tuloverotusta, jättäen tekemättä tuloveroasteikkojen inflaatiotarkastukset. Näin maatamme, joka on lattea sekä pinnanmuodostuksen että tulonjaon osalta, jälkimmäisen suhteen latteudessaan maailmanennätysluokkaa, latistetaan entisestään. Valitettavasti emme voi siirtää Sveitsin vuoria tänne, mutta voisimme yrittää edes kompensoida tätä puutetta ottamalla hiukan oppia Sveitsin talouspolitiikasta. Ja ehkä myös ulkopolitiikasta, mutta siitä en kirjoita, koska se vaikuttaisi perussuomalaiselta, enkä halua vaikuttaa perussuomalaiselta ainakaan yhtään mahdollista luontaista hakkaraismaisuuttani – jota en tunnusta – enempää.

Korkeaa suurituloisten verotusta perustellaan usein sillä, että pitää ottaa niiltä, joilla on varaa maksaa. Tämä kuulostaa kyllä oikeudenmukaiselta, mutta tilanne pitää suhteuttaa siihen, että heiltä otetaan jo nyt kaikkein eniten. Ja he joutuvat jo nyt pohtimaan, onko järkevää tehdä lisätöitä, kun käteen jää verojen ja veroluonteisten maksujen jälkeen alle puolet. Kun tarpeeksi kiristetään, se väistämättä vaikuttaa myös siihen rahamäärään, josta veroprosentti lasketaan, ja sen kautta alentaa myös verokertymää. Luulen, että Suomessa on jo aikoja sitten ylitetty se raja, jonka jälkeen verotus on alkanut alentaa verokertymää, lamauttamalla yritteliäisyyttä ja tekemällä suuren osan potentiaalisesta liiketoiminnasta kannattamattomaksi. Siksi meidän tulisi ottaa oppia Sveitsistä, jonka veroaste on jotakuinkin puolet Suomen vastaavasta.

Sveitsillä on pitkä kokemus puolueettomana toimijana, jota sodat eivät ole juurikaan runnelleet – päinvastoin maa on päässyt hyötymään ympärillä raivoavista sodista, ehkä hiukan kyseenalaisillakin tavoilla. Myös Suomella on vastaavanlaista kokemusta kohtauspaikkana idän ja lännen välissä, puolueettomuuspolitiikan harjoittajana, rauhanturvaajana ja Nobelin arvoisena rauhanneuvottelijana ympäri maailmaa. Ottakaamme oppia Sveitsistä laajemminkin, jotta maamme saadaan uuteen nousuun.

Verotusta tarvitaan, jotta voimme turvata toimivan julkisen sektorin, mutta kumpi on parempi veroeurojen käyttäjien kannalta: periä hieman keskimääräistä enemmän, sanotaan vaikka 60 000 euroa vuodessa, ansaitsevalta henkilöltä veroa 40% , vai se, että sama henkilö ansaitsisi yrityksen paremman tuloksen ansiosta 100 000 euroa ja hänen veroprosenttinsa olisi 30 ? Jätän tämän selvittämisen lukijalle harjoitustehtäväksi. Asetetaan harjoitustehtävään vielä sellainen reunaehto, että kateusargumentit jätetään huomiotta. Onhan toki ihmisiä, joiden mielestä on parempi, että itse tienaa erittäin vähän ja kaveri vielä vähemmän, kuin että itse tienaa erittäin paljon ja kaveri aavistuksen verran enemmän.

Ja kumpi on parempi, että itse kiipeää 5a:ta ja kaveri 4b:tä, vai että itse kiipeää 7c:tä ja kaveri 8a:ta? Siinäpä tämän maallisia asioita käsittelevän jutun loppuun myös yksi elämää suurempi kysymys.

14/03/2012

Paluu Mallorcalle

Filed under: Uncategorized — Code @ 18:36

Sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa. Lisäisin tähän, että vielä vähemmän on haittaa siitä, jos huonoa joutuu odottelemaan hiukan pidempään. Tosin tähän on edelleen lisättävä, että haitan määrä vähenisi vielä lisää, jos huono jäisi kokonaan tulematta tai toteutumatta. Hyvä tai huono, nyt tämä pitkään suunniteltu Mallorca-katsaus viimein ilmestyy.

Otsikko on kaksimerkityksinen: tämä artikkeli on paluu jo kahden ja puolen kuukauden takaiseen matkaan, ja kyseinen matka taas oli paluu saarelle, jonka kiipeilykallioihin olimme tutustuneet vuotta aiemmin niin ikään joulunseutuun sijoittuneella lomalla.

Mallorca on tuttu suomalaisille, mutta kiipeilymatkojen kohteena ei ilmeisesti kovin yleinen. Eihän suomalaisten kohdalla voine toistaiseksi muutenkaan puhua kiipeilymassaturismista, mutta Salmisaaressa ruuhka-aikaan käydessäni on muutaman kerran tullut mieleen, että asiat voivat muuttua, jos suurin osa seinäkiipeilijöistä siirtyy ulos ja alkaa harrastaa kiipeilymatkailua. Ehkä Norwegianin kannattaisi silloin alkaa harkita suoria lentoja Helsingistä moniin uusiin paikkoihin (ensimmäisten joukossa saisi minun puolestani listalle ilmestyä Svolvær).

Mallorcalla on paljon kiivettävää pienellä alueella. Toisaalta vielä runsaampaa tarjontaa ja korkeampia kallioita löytyy monesta paikasta, vaikkapa manner-Espanjasta tai Välimeren saarista Kalymnokselta. Melko matalien, alle 20-metristen ja jopa kymmenmetristen, kallioiden suuri osuus onkin Mallorcan kiipeilyn isoimpia miinuksia. Joitakin korkeampiakin seiniä saarelta onneksi löytyy. Etuna esimerkiksi Kalymnokseen verrattuna on se, että turistisesongin ulkopuolella, joka kiipeilyä ajatellen on paras aika, saarelle pääsee Saksan ja Barcelonan kautta erittäin halvalla ja helposti. Suorista lennoista joutuu kyllä maksamaan enemmän, mutta pari koneen vaihtoakin on pientä siihen verrattuna, että lentää ensin Ateenaan, yöpyy siellä ja lentää vasta seuraavana päivänä Kalymnokselle.

Kahden viikon matkaan saatiin mahtumaan kahdeksan kiipeilypäivää, mikä on ihan kohtalainen saavutus, kun otetaan huomioon, että taas matkustettiin lasten kanssa. Sää olisi sallinut enemmänkin kiipeilyä: vaikka joulukuu on tilastojen mukaan sateisimpia kuukausia Mallorcalla, niin nyt koko lomaan mahtui vain yksi sadepäivä, ja lämpötila pysytteli päivisin enimmäkseen hiukan 15 asteen yläpuolella.

Seuraavassa on lyhyt katsaus tällä tai edellisellä matkalla tutuiksi tulleisiin kohteisiin. Käytössä oli kaksi topokirjaa, joita tässäkin on käytetty lähteinä: Miquel Rieran kirja vuodelta 2008 ja nyt uutena hankintana Rockfaxin Mallorcan topo, josta on juuri ilmestynyt uusi painos (2011). Käytän niitä lähteenä, ja hyödynnän samalla tekstiä, jonka lähetin sähköpostilla eräälle kiipeilymatkaa Mallorcalle suunnitelleelle kaverille (joka saattaa kokea deja-vun, mikäli eksyy lukemaan tätä). Vaikeusasteissa ja varsinkin reittien nimissä on topokirjojen välillä jonkin verran eroavaisuuksia.

Saaren länsiosa

Miquel Rieran topossa on 44 sporttikiipeilykalliota, joista 20 sijaitsee Palmasta Sölleriin kulkevan linjan länsipuolella varsin pienellä, pisimmältä läpimitaltaan noin 30 km laajuisella alueella. Asia käy melko hyvin ilmi tästä kartasta: http://www.orangesmile.com/common/img_city_maps/mallorca-map-2.jpg. Molemmilla reissuilla hotellimme on sijainnut juuri tällä alueella saaren etelärannikolla, joten täältä kokemusta on eniten. Tosin jälkimmäisellä matkalla tukikohtanamme toimi loman loppuvaiheessa pohjoisessa Port d’Alcúdiassa sijaitseva hotelli.

S’Estret on hieno, monipuolinen kallio Valldemossassa. Korkeuttakin löytyy: joitain reittejä, jotka ainakin 60-metrisellä köydellä on kiivettävä kahdessa osassa, jos menee ylimmälle ankkurille saakka. Tällaiselle maksimissaan kuutosen kiipeilijälle S’Estret on loistava paikka. Miinus tulee siitä, että paikka on metsäinen ja varjoisa, ja kun satuimme tuolla olemaan, oli kylmä tuuli. Tämä oli myös ainoa kerta, kun kalliolla oli kunnolla ruuhkaa (ehkä johtuen lauantaista). Näistä syistä kiipeilypäivä jäi hyvin lyhyeksi, kiivettiin vain pari klassikkoreittiä greideissä 4-5.

Port de Valldemossaan johtavan kapean tien varresta löytyy suosittu tienvarsikallio, joka jätettiin väliin, kun ainoa parkkipaikka oli täynnä. Sinne pitää joskus mennä, vaikutti erittäin kiinnostavalta.

Puig de Garrafa, Andratx: Sektori Solarium on talvella aika mukava, jos paistaa aurinko (kiipesin joulukuussa ilman paitaa). Reittejä on hyvin tarjolla greideissä 4-6, ja oikeasta reunasta löytyy kuulemma saaren paras 6b. Muilla sektoreilla on varjoisampaa ja pääasiassa vaikeampia reittejä. Vaikutti olevan suosittu paikka.

Fraguel, Bunyola: Mielettömän hieno hänkki kasin kiipeilijöille – itse voi kiivetä vieressä släbiä ja katsoa haaveillen, että tuonne joskus, seuraavassa elämässä. Paikan tunnelma oli mahtava: korkealle vuoristolle tyypillinen hiljaisuus, eristäytyneisyys pahasta maailmasta ja lämmittävät auringonsäteet. Fraguelista jäi itselleni hyvä muisto myös siksi, että siellä on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa puhtaasti (ellen väärin muista) liidaamani 6b. Hyvää muistoa kuitenkin varjostaa se, että Sa-ri venäytti akillesjänteensä ja sen päivän kiipeilyt oli kiipeilty. Fraguelista löytyy joitain kahden pitchin reittejäkin. Lähestyminen oli sellainen, että oli hyvä idea jättää lapset hotellille: ensin autolla huonoa serpentiinitietä tosi korkealle (suosittelen jättämään urheiluautot vuokraamoon, jos aiot tälle kalliolle), sitten polkua, jossa pitää välillä laskeutua fiksatun köyden avulla. Bunyolassa on myös saaren suurin ja monipuolisin kiipeilypaikka Sa Gubia, jota emme testanneet käytännössä. Lähestymismarssi Sa Gubiaan on Mallorcan mittapuulla pitkä, puolesta tunnista tuntiin.

Calvia: Saaren parhaita kallioita, jos tykkää släbistä. Vaikein reitti ehkä 6c, ja korkeutta mukavasti, korkeimmat reitit ovat noin 40-metrisiä. Joskus Calviassa on ollut access-ongelmia, mutta uudemman topon mukaan ei pitäisi olla enää. Mekään emme joutuneet haulisateeseen. Calvian viihtyisässä kylässä on muuten hyvä ravintola Ca’n Torrat, johon kannattaa mennä vaihtelun vuoksi, mikäli sattuu yöpymään rannikon hotellihelveteissä ja kyllästyy niissä tarjottaviin pöperöihin. Ravintolan nimi ja seinää koristava suuri häränpää, jonka niskassa törröttää kuusi banderillaa, antavat kuitenkin vihjeen siitä, että paikka ei välttämättä tee kaikkeaan kasvisruokavalion ystävien huomioimiseksi.

Ca'n Torrat

Sa Cantera alle 10 minuutin ajomatkan Palmasta on muodostunut meille eräänlaiseksi kantapaikaksi, jos nyt sellaisesta voi kahden reissun perusteella puhua. Tämä on kuitenkin ainoa kallio, jossa olemme kiivenneet peräti kolme kertaa. Paikka on hyvin kompakti, mutta reittejä on kuitenkin melko paljon ja monipuolisesti greideissä 4 – 6c. Parhaana reittinä omaan makuuni on jäänyt mieleen Sa Fisura 6a. Tämä on muuten yleinen reitin nimi Mallorcalla, sillä fisura tarkoittaa halkeamaa. Saarihan ei ole mikään Kustavi, ja ehkä juuri halkeamien vähäisyys on johtanut siihen, että halkeamaa pitkin kulkeva reitti on useammin kuin yhden kerran nimetty hiukan tylsästi sen mukaan.

Hyvin lähellä Palmaa ovat myös pienet mutta mukavat kalliot La Vall Verde ja Es Capdella. Molemmat ovat kauniissa ympäristössä, ja Es Capdella on myös korkealla tarjoten hienon näköalan kylään, jonka mukaan paikka on topossa nimetty.

Saaren itä- ja pohjoisosa

Tämän seudun tutkiminen on jäänyt vähemmälle, mutta  kirjoitan joitakin kommentteja.

Cala Magraner: Hieno merenrantapaikka, jossa on reittejä suunnilleen kaikissa greideissä, tosin kasin reittejä tahkoavat joutuvat pysyttelemään hiukan kauempana merestä olevilla sektoreilla. Ilmeisen suosittu paikka, eikä syyttä. Runsas kaksi vuotta sitten käydessämme Cala Magranerissa oli jopa pientä ruuhkanpoikasta.

Tuntemattomia kiipeilijöitä Cala Magranerissa tammikuussa 2011

Cala Magraner tammikuussa 2011

Pohjoisosassa Pollencan ja Alcúdian alueella on myös paljon kiivettävää, mutta kokemusta sieltä on vain parista paikasta: Sa Font Pollencassa tarjoaa ihan mukavia reittejä greideissä 4-6 ja nopean lähestymisen (autolta 1 min), La Victoriaa Port d’Alcúdiassa taas en oikein voi suoritella (lyhyitä reittejä ryteikköisessä ympäristössä, tosin hieno näköala merelle). Suosituin kallio pohjoisessa lienee vilkkaan näköalapaikan lähellä oleva La Creveta, joka jäi testaamatta. Siellä voi myös laskeutua köydellä suoraan näköalapaikalta alempana olevalta tasanteelta alkaville reiteille: mm. Chris Sharman Domingueros 8a+ ja useampi reitti väliltä 5-6a.

Topokirjoista

Lopuksi vielä hiukan kirja-arviointia. Kahdesta ostamastani kirjasta suosittelisin Rockfaxin topoa, jos haluaa hankkia vain yhden. Se on uudempi, sisältäen tuoreempaa tietoa esimerkiksi access-asioista, mutta vielä tärkeämpi syy on, että että siinä on reittien vaikeusasteiden ja nimien lisäksi myös lyhyt sanallinen kuvaus ja useimmista reiteistä myös “laatutaso” arvioituna neliportaisella asteikolla. Myös kuvat ovat keskimäärin parempia ja tiedot lähestymisen pituudesta, pysäköinnistä sekä sektoreiden aurinkoisuudesta ovat kattavampia. Kaupan päälle saa myös kuvaukset tärkeimmistä deep water solo –paikoista. Sitä lajia ei viitsi ainakaan joulu-tammikuussa testata.

Miquel Rieran topossa on myös puolensa ja jos aikoo enemmänkin kiivetä Mallorcalla, eivät rahat mene siinäkään hukkaan. Tätä topoa lukiessa pääsee ehkä paremmin virittäytymään paikalliseen tunnelmaan mm. siksi, että kohteiden kuvaukset ovat englannin lisäksi myös katalaaniksi, tai oikeastaan kyse on sen paikallisesta versiosta mallorquin (en kyllä tiedä, onko eroja katalaaniin käytännössä muita kuin nimi). Kirja on hiukan paksumpi kuin Rockfaxin topo, ja kun siinä ei ole DWS-osuutta viemässä sivuja, on Rieran topossa joitakin kallioita, jotka Rockfaxista puuttuvat. Edellä mainituista tällaisia ovat La Victoria, Sa Font ja Es Capdella. Osa on hämäävästi eri nimillä – vaikuttaa hiukan siltä, että Rockfax käyttää joskus espanjalaista kieliasua siinä missä Riera käyttää katalaania: esimerkkinä Rockfaxin La Creveta, jota Riera kutsuu nimellä Sa Creueta.

Esimerkkinä Rieran oudosta huumorintajusta poimitaan tähän loppuun vielä neuvo, jonka hän topon johdantokappaleessa antaa Mallorcalle suuntaaville kiipeilyturisteille: ”But let me give you a one piece of advice: if you are a man, don’t bring your girlfriend or she’ll be dying to be with us. And if you are a woman, don’t bring your boyfriend or you’ll be ashamed to be seen with him.”

11/01/2012

Lyhyesti joogasta ja kiipeilystä

Filed under: Uncategorized — Code @ 18:40

Menin jossain vaiheessa astangajoogan alkeiskurssille, koska olin hurahtanut kiipeilyn lisäksi sellaiseen uskomukseen, että joogasta olisi apua kiipeilyssä. En tiedä, onko itselleni ollut, koska kiipeän vieläkin aika huonosti, mutta toisaalta en voi tietää, kuinka käsittämättömän huonosti kiipeäisin, jos en olisi koskaan väännellyt itseäni joogan asanoihin, tai ainakin muodostanut asanoita jäljitteleviä ruumiinjäseninstallaatioita. Tai kuinka mielettömän hyvä kiipeilijä olisin, jos joogaharrastus olisi päässyt kehittymään hiukan säännöllisemmäksi. Joka tapauksessa olen edelleen sitä mieltä, että jooga, ja nimenomaan sen fyysisin muoto astanga, tukee erittäin paljon kiipeilyharjoittelua, ja uuden vuoden vakaana tavoitteena on kiipeilyseinän ja kallioiden lisäksi yrittää raahautua myös joogasalille nykyistä useammin.

Oikeastaan aloin kirjoittaa aiheesta siksi, että löysin mielenkiintoisen sivuston http://www.yogaclimbing.com/, jota halusin mainostaa ja jonka parissa täytyy viettää jossain vaiheessa aikaa. Ehkä myöhemmin palaan tähän aiheeseen ja yritän avata hiukan sitä, millä tavalla joogahörhöily oikeastaan tukee kiipeilyä – edellyttäen, että minulla on jotain lisättävää siihen, mitä tuolla sivustolla on jo kerrottu. Mutta jos tänne eksyy lukijoita, joilla on aiheesta sanottavaa, niin laittakaa toki kommentteja.

Myös Chisu on nostanut esiin joogan ja kiipeilyn välisen yhteyden, hiukan toisenlaisesta näkökulmasta:
”Neljänkympin kriisin tunnistaa siitä
Ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä
Näyttää keskisormee Onnelassa nuorille
Ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille

« Newer PostsOlder Posts »

Powered by WordPress