Otteita

10/04/2011

Miksi?

Filed under: Uncategorized — Code @ 12:49

Ajattelin hieman pohtia syitä kiipeilyharrastukseeni. Tähän innoitti Suomen Alppikerhon jäsengallup, johon vastasin eilen. Kysymykseen ”miksi kiipeilet” vastasin hyvin lyhyesti, ja totesin näin suuren kysymyksen ansaitsevan laajemman pohdiskelun. Pohdiskelu on oikea sana, sillä aavistan, että lopullista ja tyhjentävää vastausta en pysty esittämään kysymykseen kiipeilyn, sen paremmin kuin elämänkään, tarkoituksesta.

Kiipeilyharrastukseni alkua edelsivät lukuisat mainospuheet maastopyöräilykavereilta, jotka olivat lisäksi kokeneita kiipeilijöitä. Oikeastaan puheet kääntyivät antimainostamiseksi, sillä jossain vaiheessa aloin olla kurkkuani myöten täynnä sitä, että kaverit eivät osanneet oluen maistelun lomassa puhua muusta kuin itselleni lähes käsittämättömistä kiipeilygreideistä sekä varusteista ja kiipeilymatkoista. Samassa yhteydessä minulle vakuutettiin, että ”jos pidät maastopyöräilystä, pidät myös kiipeilystä”. Tätä en heti uskonut, mutta myöhemmin siitä tuli Peanon aksioomiakin vahvempi fakta.

Ensimmäinen kiipeilykokemukseni on Norjasta, Lofooteilta, vajaan neljän vuoden takaa. Alunperin minun piti lähteä vain mukaan hengailemaan, hiukan maastopyöräilemään ja juomaan viskiä vuonon rannalla – unohtamatta niiden typerien kiipeilyjuttujen pakkokuuntelua. Kävi kuitenkin niin, että minut saatiin houkuteltua mukaan kalliolle. En ollut ikinä aiemmin edes seinäkiipeillyt. Ehkä siksi, että sain ensimmäisen kiipeilykokemukseni useamman köydenpituuden trädireitiltä, pidän nytkin luonnollisilla varmistuksilla kiipeämistä ja siinä kehittymistä eräänlaisena ylimpänä tavoitteenani tämän harrastuksen osalta.

Kiipeilymatkan jälkeen minulle oli päivänselvää, että tämä ei jää tähän. Ilmoittauduin lähes heti Suomeen palattuani ohjattuun seinäkiipeilyryhmään, jossa kävin talven ajan oppimassa perusasiat ja nostamassa kiipeilytaidot välttävälle tasolle niin, että seuraavana kesänä oli hyvä siirtyä ulkokallioille. Vähitellen kiipeilyharrastus sai uusia ulottuvuuksia, jotka eivät tosin vieläkään kurkota kovin pitkälle.

Se taustasta, nyt asian ytimeen. Miksi ihminen rupeaa tällaiseen?

Asia ei ehkä ole lopulta sen monimutkaisempi kuin kysymys siitä, miksi ihminen alkaa harrastaa kutomista tai opiskella uutta kieltä kansalaisopiston kurssilla. Hän haluaa täyttää elämäänsä jollain mielekkäällä – tai jollain, jonka voi uskotella olevan mielekästä – ja kokea kehittyvänsä jossakin. Tämä on tärkeä motivaation lähde. Jos ihminen aloittaa itselleen täysin uuden liikunnallisen harrastuksen, hän luultavasti kehittyy jonkin aikaa. En varmaankaan koskaan kiipeä kasin reittejä, mutta kyllä se greidi vähitellen tuntuu nousevan. Samalla tietää kunnon kohoavan. Kiipeily on erinomaista ja monipuolista liikuntaa.

Kiipeilyssä, kuten maastopyöräilyssäkin, rankkaan fyysiseen suoritukseen yhdistyy luonnosta nauttiminen. Maastopyöräilystä olen aina saanut voimakkaimmat elämykset etelän lomamatkoilla vuoristomaisemissa. Kun ajan aamukahdeksalta vuokra-autolla kapeaa serpentiinitietä ylös vuoristoon ja sumun vähitellen hälvetessä otan pyörän tavaratilasta ja laitan sen ajokuntoon, kuullen ainoastaan lintujen laulun ja koirien vaimean haukunnan alhaalta laaksosta, tunne on uskomattoman hieno. Vuorien tarjoama luontokokemus on jotain todella suurta, ja kiipeilyssä se korostuu äärimmilleen.

Monella, niin myös minulla, harrastukset toimivat työn vastapainona ja keinona irrottautua työhön liittyvistä ja muista toisinaan lievää ahdistusta aiheuttavista ajatuksista. Seinällä tai kalliolla seuraavaa mahdollisesti pitävää – tai pettävää – otetta hamutessa kaikki muu unohtuu. Puhumattakaan siitä, kun asettelee kiilaa tai camua halkeamaan ja pohtii, pysyykö se paikallaan mahdollisen köyteen putoamisen tapahtuessa. Silloin ei jouda miettimään asuntolainan korkojen nousua tai muuta maailmassa olevaa pahuutta ja kärsimystä.

Kiipeily on sosiaalinen laji: ellet kiipeä soolona, tarvitset kiipeilykaverin, tai mieluiten ison joukon kiipeilykavereita, jotta aikataulut sopivat varmemmin jonkun kanssa yksiin. Kiipeily, kuten myös maastopyöräily ja tietysti moni muukin urheilulaji, muodostaa eräänlaisen alakulttuuriin, johon vihkiytyneet voivat keskustella lajin saloista sivullisten korviin käsittämättömiltä kuulostavilla termeillä. Tämän vuoksi tunsin itse jossain vaiheessa antipatioita koko lajia kohtaan – ja aiheutan nyt luultavasti samanlaisia antipatioita monille muille. Suonette anteeksi.

Sosiaaliseen puoleen kuuluu erottamattomana osana myös keskustelu varusteista. Kiipeilyssä hifistelyllä eli kamahomostelulla on varsin keskeinen rooli. Tässä lajissa varusteiden suhteen ei mielellään tehdä kovin suuria kompromisseja, sillä niiden varassa on henki. Liittyykö tämä sitten jotenkin syihin harrastaa kiipeilyä? Tietenkin liittyy: onhan se kiva ostaa vaatehuone täyteen värikästä sälää ja roipetta – hienosti työstetyt sulkurenkaat ja varmistuslaitteet ovat kuin koruja, ja maksavat yhtä paljon – sekä lukea nettikeskusteluja siitä, onko Black Diamondin Camalot oikeasti niin paljon parempi kuin eräiden muiden valmistajien vastaavat laitteet, että korkeampi hinta on oikeutettu. Kiipeilijöiden joukosta saattaa olla helpointa löytää niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita vaihtamaan silmänsä kahteen mustaan timanttiin.

2 Comments »

  1. […] aiheeseen liittyvässä kirjoituksessani viittasinkin jo hiukan siihen banaaliin itsestäänselvyyteen, että kiipeily, kuten mikä tahansa […]

    Pingback by Ikhthys ja Prana, eli Miksi II — Otteita — 14/10/2011 @ 17:36

  2. […] paremmin se olisi kyllä sopinut kiipeilyharrastuksen syitä luotaaviin kirjoituksiini Miksi ja Miksi II. Ehkä toisaalta näistä kirjoituksista, jos oikein etsii, on löydettävissä syitä […]

    Pingback by Pappatunturi-baaria vastapäätä — kiipeilyä ja maastopyöräilyä Gran Canarialla « Otteita — 20/05/2016 @ 18:03

RSS feed for comments on this post. TrackBack URL

Leave a comment

Powered by WordPress