Otteita

18/05/2016

Pappatunturi-baaria vastapäätä — kiipeilyä ja maastopyöräilyä Gran Canarialla

Filed under: Uncategorized — Code @ 17:53

Mutta yleensä jokainen toimeton yksilö valitsee hänessä vallitsevien voimien mukaan jonkin pelin puuhakseen, ehkä keilailun tai shakin, metsästyksen tai maalauksen, kilpajuoksun tai musiikin, korttipelin tai runouden, vaakunaopin tai filosofian jne. Voimmepa tutkita asiaa metodisestikin palaamalla kaiken inhimillisen voimanilmauksen juureen, siis kolmeen fysiologiseen perusvoimaan, joita meidän tässä niin muodoin on tarkasteltava niiden tarkoituksettomassa leikissä. Siinä ne esiintyvät kolmen mahdollisen nautinnonlajin lähteinä, joista jokainen ihminen aina sen mukaan, mikä noista voimista on hänessä vallitsevana, valitsee itselleen soveliaan. Siis ensiksi uudistumiskyvyn nautinnot: ne sisältyvät syömiseen, juomiseen, ruoansulatukseen, lepäämiseen ja nukkumiseen. Siksi toiset ylistävät niitä kokonaisten kansojen kansallishuvituksiksi. Toiseksi ärtyväisyyden nautinnot, jotka sisältyvät kävelemiseen, hyppäämiseen, painimiseen, tanssimiseen, miekkailuun, ratsastamiseen ja kaikenlaisiin atleettisiin kisoihin, samoin kuin metsästykseen, vieläpä taisteluun ja sotaan. Kolmanneksi aistimiskyvyn nautinnot, jotka ovat katselemista, ajattelemista, tuntemista, runoilemista, muovaamista, musisoimista, oppimista, lukemista, mietiskelyä, keksimistä, filosofoimista jne.
– Arthur Schopenhauer (suom. Sirkka Salomaa)

Tämänkertainen aloituslainaus on hieman tavallista pitempi. Harkitsin hetken, että olisin käyttänyt Irwin Goodmanin kappaletta Las Palmas, mutta hylkäsin ajatuksen välittömästi liian ennalta-arvattavana ja kuluneena. Sen sijaan edelläoleva kokoelmasta Pessimistin elämänviisaus poimittu katkelma Schopenhauerilta sopii tähän loistavasti. Vielä paremmin se olisi kyllä sopinut kiipeilyharrastuksen syitä luotaaviin kirjoituksiini Miksi ja Miksi II. Ehkä toisaalta näistä kirjoituksista, jos oikein etsii, on löydettävissä syitä myös keilailun tai shakin, metsästyksen tai maalauksen, kilpajuoksun tai musiikin, korttipelin tai runouden, vaakunaopin tai filosofian, vieläpä taistelun ja sodan, harrastamiseen.

Asiaan. Jos on tarkoitus listata hyviä kohteita kiipeilymatkoille, niin Kanarian saaret tuskin olisivat listalla ainakaan kovin korkealla, tai jos olisivat, niin luultavasti mainittaisiin lähinnä Teneriffa. Gran Canaria tunnetaan paremmin muista a(n)sioista, ja itsellenikin saaren kiipeilymahdollisuudet tulivat muutama vuosi sitten yllätyksenä, vaikka olen käynyt Gran Canarialla monesti – itse asiassa niin monta kertaa, että asioita tarkemmin tuntematon sivullinen saattaisi arvella taustalla vaikuttavan jonkinlaisen perversion – ja kiipeillytkin, tai oikeammin räpiköinyt kallioilla köyden päässä, jo aika monta vuotta. Tällaiselle pimennossa elämiselle löytyy kuitenkin selitys: kanarianmatkani ajoittuvat lähes kokonaan siihen aikaan elämäntaipaleella, kun en vielä kiipeillyt. Oman ja puolison kiipeilyharrastusten tultua mukaan kuvioihin ja lasten kasvettua, vanhimman jo aikuistuttua, ovat matkakohteet muuttuneet; esimerkiksi Pohjois-Italiaan on tehty kolme noin kuukauden mittaista kesälomamatkaa. Viime kesänä (tjaa, julkaisuhetkellä voinee puhua jo toissakesästä) Italiassa ensimmäistä kertaa koetut surkeat säät sekä se tosiseikka, että perheessä on taas pieni taapero, joka arvostanee hiekkarantoja enemmän kuin Piemonten viinitiloja, saivat vähitellen kypsymään päätöksen lähteä kymmenen vuoden tauon jälkeen pitkälle lomalle Gran Canarialle (lyhyempiä reissuja saarelle oli kyllä tuossakin välissä tehty jokunen). Tähän toki vaikutti myös viimein saavutettu tietoisuus siitä, että saarella todellakin on useita kiipeilykallioita, sekä lisäksi se, että Las Palmasissa asuu ystävä, jonka huostaan lapset voi silloin tällöin jättää.

Kaikki matkatavarat eivät tulleet perille samalla lennolla. Loppujen lopuksi jouduimme odottamaan suurimman osan kiipeilykamoista sisältänyttä lätkäkassia noin viisi päivää ja kuljetuslaukussa ollutta maastopyörääni peräti viikon. Sain tietää, että pyörä oli seikkaillut Alicantessa ja Madridissa, ja jossain vaiheessa SASin virkailija oli jo sulkenut tapauksen tietojärjestelmässä luultuaan, että pyörä oli tullut Las Palmasiin. Ymmärtääkseni oli sattunut sekaannus toisen Las Palmasin lentoasemalle saapuneen polkupyörän kanssa.

Siinä se on

Internetinä tunnetun uuden keksinnön kautta sain selville, että Pappatunturi-baari, jonka olemassaolo iski tajuntaani kuin miljoona volttia lähes välittömästi pysäköityäni auton hotellimme edustalle, aukeaisi seuraavan kerran vasta lokakuussa. Valitettavasti tai onneksi – voidaan todeta sekä edelliseen että seuraavaan seikkaan liittyen – en myöskään ollut loman ensimmäisen viikon aikana vielä kertaakaan kohdannut muita suomalaisia turisteja, enkä parista ohimennen kuullusta suomenkielisestä sanasta pääteltyä maanmiesten hetkellistä läsnäoloa lukuun ottamatta kohdannut sen jälkeenkään koko viiden viikon reissun aikana. Talvisaikaan se olisi tällä saarella erittäin harvinaista – ilmeisesti etenkin tässä hotellissa. Meille oli täysi yllätys, että satunnainen tuosta jo edellä mainitusta internetistä varaamamme bungalow kuului jopa maantieteelliseen sijaintiinsakin nähden poikkeuksellisen suomalaisorientoituneeseen huoneistohotelliin. Allasbaarissa oli ainakin Tapparan, Wasa Sportin, Kärppien ja Lukon kaulahuiveja ja viirejä, ja maanantaina tiedotus baarin koko päivän kestävästä kiinniolosta oli kirjoitettu täsmälleen kahdella kielellä: englanniksi ja suomeksi. Baarimikko, ehkä noin viisikymppinen syntyperäinen kanarialainen mies, puhui hyvää suomea ja pukeutui pääasiassa suomalaisten urheiluseurojen t-paitoihin, sekä osoittautui myöhemmin taitavaksi taikatemppujen tekijäksi. Kun vastasin kansallisuuttani koskevaan kysymykseen, hän vaihtoi kielen englannista suomeen älähtäen suureen ääneen: ”Suomalaisia kesällä, miksi!?”

Sporttibaari Riihimäellä?

Miksipä ei? Takuuvarmaa lämpöä ja aurinkoa sekä valitettavan monelta turistilta kunnolla näkemättä jäävä hieno luonto, ja kaiken lisäksi nipin napin siedettäväksi katsottavan lentomatkan päässä – tosin tähän aikaan vuodesta ei Suomesta ole suoria lentoja, ja vaihto Oslossa hieman pidensi matkan kestoa. Norjalaisia Puerto Ricossa tuntui olevan muuten tuohon aikaan vuodesta erittäin paljon. Juteltuani myöhemmin hotellin baarissa Lilllehammerin lähistöltä tulleen miehen kanssa ymmärsin, että Norjan kesä ei aina välttämättä houkuttele: hänen lähtiessään lämpötila kotona oli ollut pakkasen puolella, vaikka paikka ei kuulemma ollut edes missään korkealla. Siinä vaiheessa oli sentään heinä-elokuun vaihde.

Ensimmäinen lyhyt iltakiipeily toteutettiin saaren eteläosassa Fatagassa, josta oli jo hieman aiempaakin kokemusta runsaan kahden vuoden takaa. Paikka on suuren padon alapuolella, ja lähestymisreitti kulkee parkkipaikalta polkua pitkin padolle, sitten padon yli ja lopuksi patorakennelman kylkeen rakennettuja rapistuneita ja hieman epäluotettavan näköisiä betonisia portaita pitkin alas sektoreille. Aika moni Gran Canarian pultatuista kallioista vaikuttaisi olevan vanhoissa jokiuomissa, jotka on nykyisin padottu ja padon yläpuolelle on tehty tekoallas kastelu- ja juomaveden varastoimiseksi. Ilmeisesti tuhansien vuosien aikana sateiden jälkeen vuolaana virrannut vesi on hionut kalliot puhtaaksi helposti irtoavasta rapautuneesta kiviaineksesta, joka on ominaista saaren kallioille ja tekee kiipeilyreittien pulttaamisen monissa paikoissa mahdottomaksi, tai ainakin hyvin kyseenalaiseksi. Fatagan jokiuomassa kalliot sen sijaan ovat sileitä, kiipeilyä ajatellen hieman liiankin sileitä, ja vaikuttavat kiinteiltä ja vakailta. Otteiden irtoamista ei tarvitse juurikaan pelätä, ja pulttaus tuntuu luotettavalta.

Aloitimme helpoimmalta reitiltä La princecita, joka oli greidattu neloseksi. Aloitusreitiksi tämä ei ollut yhtään liian helppo, ottaen lisäksi huomioon sen, että liidajana toiminut allekirjoittanut, prinsessaksi ja jopa prinssiksi liian raskas, oli kiivennyt ulkona viimeksi Italiassa noin vuosi sitten, ja talven aikana muistaakseni kerran sisäseinällä, sekä lisäksi nostanut painoindeksinsä lukeman 32 tuntumaan, joka on kiipeilijälle varsin kyseenalainen lukema. Tällä kertaa aloitusreitistä tuli myös lopetusreitti. Edellisellä kerralla kiivettiin La princecita ja tasoa 5 oleva La pachorra dei caidero, joka jäi nyt liian pelottavan ja vaikealta tuntuneen alun jälkeen haaveeksi. Uskallus ei vain riittänyt nousta ensimmäiselle aika korkealla olleelle pultille asti, vaikka pitkään taistelinkin ja yritin löytää toimivia ja riittävän turvalliselta tuntuvia muuveja. Tämä jäi hiukan harmittamaan.

Fataga

Fataga, La pachorra dei caidero, 2013

Seuraavalla kerralla sujui jo paremmin. Olimme pohjoisessa Las Palmasin lähellä Moyassa, jälleen rotkon pohjalla vanhassa jokiuomassa, Barranco del Moya. Lähestymisreitti kulki paikoin viidakkoa muistuttavan kasvillisuuden läpi pitkin betonisen kastelukanavan reunaa.

“Levada”

Vieressä oli aika korkea pudotus, ja ohuella betonireunuksella ei halunnut ottaa varomattomia askeleita. Näitä kanavia, jotka ovat periaatteessa aivan samanlaisia kuin Madeiran kuuluisat levadat, on Gran Canariallakin melko paljon, ja maastopyörälenkkien yhteydessä olen huomannut, että Madeiran tapaan vaellusreitit kulkevat joskus näitä kanavia pitkin.

Moyassa kiipesimme ensimmäisellä kerralla tietä lähinnä olevalla sektorilla kaksi nelosta ja yhden viitosen, ja nyt molemmat pääsivät liidaamaan. Palasimme samaan paikkaan noin viikkoa myöhemmin, jolloin kiipeily jäi hyvin lyhyeksi heikon sateen ja pilvisyyden takia nopeasti laskeutuneen hämärän takia, mutta sain kiivettyä yläköydellä tasoa 6a olevan reitin, tosin monta kertaa köydessä leväten. Tämä loi hieman uskoa siihen, että ehkä tämä homma vielä alkaa sujua.

Moya

Pelkkää kiipeilyä loma ei sentään ollut. Kesään kuului myös perinteistä rantalomailua sekä ravintoloita ja kauppakeskuksissa kiertelyä, mutta tässä artikkelissa keskityn lähinnä vuoriaktiviteetteihin. Kiipeilyn ohella teimme lyhyitä patikkaretkiä, ja henkilökohtaisesti yritin huolehtia siitä, että maastopyörän raahaaminen saarelle ei ollut tarpeetonta.  Pyörälenkillä tuli käytyä 2-3 kertaa viikossa sen jälkeen, kun fillari viimein saapui.

Ensimmäinen maastopyöräily tapahtui Tauron rannasta ylöspäin lähtevällä kartan perusteella lupaavalta vaikuttavalla maastoautotiellä , jonka löysin pienen harharetken, tosin sinänsä mielenkiintoisen lyhyen kapean vuoripolun jälkeen, kysyttyäni vielä neuvoa saksalaiselta naiselta, joka sanoi olevansa töissä Herbalifellä ja antoi minulle edustamansa merkin energiapatukan matkaevääksi. Asfalttipintaisena alkanut tie muuttui myöhemmin monin paikoin huonokuntoiseksi – siis maastopyöräilyn kannalta hyväksi – hiekkatieksi. Reitti oli mielenkiintoinen, joskin todella väsyttävä kuumassa auringonpaahteessa, huonossa kunnossa olevan ylipainoisen kuskin näkökulmasta. Olin harkinnut kääntymistä takaisin jo jonkin aikaa, kun ylhäällä vuorella kohtasin karjasuojia, joissa hevoset hirnahtelivat, ja niiden vieressä olleiden koppien takaa hyökkäsi koiria, jotka nähtävästi olivat irti. En jäänyt ottamaan selvää koirien rodusta, koosta enkä lukumäärästä, vaan ripeästi tein päätöksen kääntyä ja aloittaa laskun takaisin. Kellokin oli jo paljon, voimat olivat olleet ja kauan vähissä, Herbalife syöty, ja kunnioitusta koiria kohtaan lisäsi se, että olin ohittanut tullessani puomin ja olin mahdollisesti yksityisalueella, mikä saattoi tarkoittaa sitä, että paikassa olisi irrallaan hyvinkin isokokoisia vartioimiseen koulutettuja koiria. Yksityisalueteoria vahvistui paluumatkalla, kun vastaan tuli maastoauto ja sain haulikkomiehen paikalla – haulikkoa en onneksi nähnyt – istuneelta iäkkäämmänpuoleiselta pitkätukkaiselta vanhan rokkarin näköiseltä mieheltä nuhteet: privado. Alas lasketeltuani nopea virkistävä kastautuminen Tauron kivikkorannan aalloissa teki terää.

Tauron ranta ja pyörä

Tehtyäni välissä yhden lyhyen iltalenkin aivan lähimaastoissa päätin eräänä aamuna kokeilla viitisentoista vuotta sitten tutuksi tulleesta El Tablerosta lähtevää tietä. Aikoinaan asuimme tuossa Maspalomasin kyljessä sijaitsevassa kylässä kuukauden ajan, vaihdettuamme vähäksi aikaa asuntoja Gran Canarian kontaktihenkilömme kanssa. Ajoin ensin autolla joitakin kilometrejä melko korkealle ja pysäköin sitten pienen hiekkatien varteen. Viitan mukaan tie johti tekoaltaalle nimeltä La Lumbra. Kävin tuonkin tien päässä – se päättyi ajokieltomerkkiin ja asuintaloon – ja suuntasin sitten asfalttitietä pitkin kohti tämän saaren oloissa suurta Chiran tekoallasta. Tavoitteeni käydä altaalla saakka ei toteutunut, sillä loputtomasti ylöspäin mutkitteleva serpentiinitie vei voimat ja lisäksi totesin myös juomaveden repussani olevan hyvin vähissä, kun tarkistin tilanteen ajettuani pari kilometriä eteenpäin asfaltin loputtua alettua kivikkoista maastoautotietä. Käännyin takaisin välttääkseni nääntymisen janoon. Paluumatka sisälsi jonkin verran myös nousuja, vaikka voittopuolisesti se olikin laskua (kuten paluumatkat useimmiten tällä saarella) ja olisin joutunut varmasti kärsimään melkoisesta janosta, ellei eräs kuorma-auton kuljettaja tietyömaalla olisi – kulunutta mutta tähän kohtaan sopivaa lyhytaikaiseksi jääneen pääministerin Anneli Jäätteenmäen kohtalokasta fraasia lainatakseni – pyytämättä ja yllättäen tarjonnut minulle kylmää vettä. Laupias samarialainen.

Loman pisin ja paras pyörälenkki alkoi vanhalla tutulla Soriasta lähtevällä hiekkatiellä, jolla olimme joitakin päiviä aiemmin kävelleet perheen kanssa ja josta oli sekä kävely- että pyöräilykokemusta myös aiemmilta matkoilta. Tie nousi vähitellen ylöspäin upeissa maisemissa; sain myös ihailla samoja vuoria, joiden päällä olin ajanut kesken jääneellä Chiran keikallani. Tultuani asfalttitielle ylhäällä olleen vuohitilan koirien haukun säestämänä jatkoin vielä ylöspäin, sillä voimia tuntui olevan. Niitä oli yllättävän paljon ja jatkoin nousua vielä kauan, korkealla vuoristossa sijaitsevaan Ayacataan asti. Siellä pidin kahvitauon ja täydensin vesivarastoani.

Ayacata

Ennen paluulaskun aloittamista kävin tutkailemassa ja kuvaamassa Ayacatassa hyvin lähellä tietä sijaitsevia kiipeilykallioita, joita ei ole merkitty Gran Canarian topokirjaani. Kalliot vaikuttivat kiinnostavilta, vaikka ei aikoisikaan kiivetä multipitch-reittejä, joita niillä näytti pääasiassa olevan. Sain myöhemmin kuulla Las Palmasin kiipeilykaupan myyjältä, että Ayacatan reittien topot löytyvät kylässä olevasta baarista, ja todellakin: kun käväisimme Ayacatassa hieman myöhemmin mennessämme muutamaksi päiväksi korkealla saaren keskiosassa sijaitsevaan Tejedan kylään, löysin baarista kansion, jossa oli paljon alueen kiipeilyreittien topoja, poikkeuksellisen taiteellisia sellaisia. Reitit näyttivät mielenkiintoisilta, monet niistä sopivan helpoilta ja topon perusteella yllättävän pitkiltä. Usealla reitillä olisi pitänyt olla myös hieman trädikamoja, joita en ollut ottanut lainkaan mukaan eikä tilanne muutenkaan oikein sallinut multipitch-kiipeilyä.

Näin taiteellisia kiipeilytopoja harvemmin näkee

Loman aikana syntyi traditio, jota toteutin melko monen pyörälenkin päätteeksi. Perhe oli useimmiten palatessani päiväunilla tai sitten jossain liikkeellä, ja ainoa avain oli heillä. Niinpä menin hetkeksi istumaan hotellin allasbaariin ja otettuani virkistävän suihkun altaan reunalla jätin pyörän pensasaidan viereen ja istuin nauttimaan olutta ja pientä purtavaa, jota allasbaarissa olo hyvä valikoima. Lopuksi vielä kahvi ja sen seurana kenties brandy tai jeréz – kuten espanjalaiset sitä kutsuvat kyseisen juoman tärkeimmän tuotantoalueen nimeä käyttäen – ja palautuminen lenkistä alkoi olla jo hyvällä tasolla. Palautusjuomissa päästiin aivan uuteen laatuluokitukseen loman loppuvaiheessa, kun sain jonkin lenkin jälkeen viestin, että muut ovat Amadores-rannan vieressä olevan ravintolan ulkoruokinta-alueella, ja että olisin tervetullut liittymään seuraan. No, sinne ajettuani paikka osoittautui hieman fiinimmäksi kuin asuni, mutta turistejahan tässä oltiin. Kompensoidakseni rähjäistä ulkoasuani tilasin proteiinijuoman korvikkeeksi pullon Veuve Clicquot’ta.

Palautusjuomat kohdillaan

Seuraava pitempi lenkki suuntautui Ayagauresin padolle. Kyseessä on suurin piirtein sama reitti, jota paikallinen yritys Free Motion tarjoaa opaspalvelujen kanssa nimellä Grand Canyon. Olin kerran, vuosikausia aiemmin, ajanut tämän Free Motionin järjestämän lenkin opastettuna, ja myöhemmin eräällä toisella lomalla lähtenyt ajamaan sitä omin päin, mutta silloin missannut alas kanjoniin lähtevän polun, tai maastoautotien, ja päätynyt Fatagan tielle asti. Tämän seurauksena jouduin lenkin päätteeksi tekemään vielä rankan nousun asfalttitiellä, juomavarastojen ollessa lopussa, ennen Playa del Inglésiin johtavaa pitkää laskua. Silloin olin neljän tai viiden tunnin jälkeen niin poikki, että otin taksin Inglésistä Puerto Ricoon. Taksikuskilla oli muuten ollut aiemmin suomalainen tyttöystävä, tietenkin. Mutta palatakseni tähän reissuun: nyt löysin kuin löysinkin sen kohdan, josta kanjonia alas johtava reitti lähtee, eikä minun tarvinnut toistaa edellä kerrottua episodia déjà vu’n kaltaisesti. Asiaa auttoi kuvassa näkyvä bikepornpics.com -tarroilla varustettu ”tienviitta”. Siinä oli tietysti välttämätöntä ottaa pornokuva. Pahoittelen, jos sanavalintani saa aivan muunlaisia kuvia etsiviä sieluja harhautumaan näille sivuille, mutta viipykää toki vielä hetki – saatatte oppia pitämään fillaripornosta.

Tienviitta

Palataanpa vielä kiipeilyyn. Loman loppuvaiheessa kävimme Sorruedassa, johon pääsee etelärannikolta käsin nopeimmin, kun poistuu moottoritieltä El Doctoralin liittymässä. Menomatkalla näimme rallin takia (hei, oltiin Espanjassa, joka Suomen ohella on harvoja suuria rallimaita!) pian koittavasta tien sulkemisesta kertovia kylttejä ja päätimme, että palaamme hieman pitempää reittiä Santa Lucian ja Fatagan kautta, jotta lastenhoitajamme Puerto Ricossa ei joudu ylitöihin. Sorruedessa parkkipaikalla seuraamme liittyi pieni kissa, joka kulki mukanamme kallioille asti noin puolen kilometrin matkan, ja viihtyi kanssamme melko pitkään, kunnes bongasi toisen kiipeilyseurueen. Ilmeisesti se oli tottunut hengailemaan kaltseilla kiipeilijöiden seurassa. Kiipesimme Ninja Troll –sektorilla joitakin helppoja reittejä ja lähdimme paluumatkalle.

Kiipeilykissa

Tiettävästi parhaat Gran Canarian kiipeilykalliot, joilla myös reiteissä on eniten valinnanvaraa, löytyvät saaren luoteisosan metsistä, Tamadaban kansallispuistosta. Topokirjastani yli kolmasosa käsittelee Tamabadaa. Nämä kiipeilyreitit jäivät meiltä tälläkin reissulla kokematta, sillä pyrimme valitsemaan paikkoja, joiden lähestymismarssi on lyhyt eikä erittäin rajoitettua kiipeilyaikaa tuhrautuisi liikaa autoiluun ja kävelyyn. Tamabadaan päästäksemme olisi tarvittu ensin – vaikka saari onkin pieni – melko pitkä ajo hitailla vuoristoteillä ja sen jälkeen tämän saaren oloissa verrattain pitkä lähestymismarssi, joka olisi edellyttänyt myös huolellista suunnistamista. Tamabadan kiipeilykalliot ovat hajallaan ympäri kansallispuistoa. Topokirjan mukaan Tamabadan kiipeilyyn liittyy lisäksi sellainen erikoinen seikka, että kiipeilijöiden lukumäärä kansallispuiston alueella saa kerrallaan olla enintään 30, ja että kiipeilystä siellä tulisi etukäteen raportoida alueesta vastaavalle organisaatiolle. Toivon pääsevänäni joskus kiipeilemään myös Tamabadassa. Tällä matkalla lähin kosketus tuohon alueeseen oli kansallispuiston tuntumassa Artenarassa nauttimamme illallinen.

Artenaran Kristus-patsas

Näkymä Artenarasta Roque Nublolle, hetki ennen auringolaskua

1 Comment »

  1. Very nice blog post. I certainly love this site.
    Keep it up!

    Comment by Brigette — 30/06/2018 @ 21:11

RSS feed for comments on this post. TrackBack URL

Leave a comment

Powered by WordPress