Otteita

19/06/2014

”Vaikea” ja vaikea via ferrata sekä hiukan multipitsiä

Filed under: Uncategorized — Code @ 19:03

Näin talven keskellä – myöhempi huomautus: julkaisuhetkellä tosin ollaan jo keväässä, ei kun keskikesässä, juhannuksessa, eli tästäkin jutusta tuli todellinen ikuisuusprojekti – on hyvä muistella edellisen kesän kiipeilytouhuja, joista en ole ehtinyt tai viitsinyt aiemmin blogata. Sain tilaisuuden tehdä kaksi reissua Itävaltaan, poiketen toisella niistä myös Italian puolella. Heinäkuussa viikon kestäneellä perheen kanssa (poislukien yksi jäsen, joka jäi Suomeen rippileirille) tehdyllä matkalla kiipeily ei ollut mitenkään keskeisessä roolissa, sillä perheen uusi tulokas oli syntymässä runsaan kolmen kuukauden kuluttua, ja tämä seikka asetti tiettyjä rajoituksia kiipeilyllisille aktiviteeteille. Köysikin oli kotona, mutta via ferrata -varusteet kuitenkin mukana. Toinen, pidennetyn viikonlopun mittainen matka elokuussa sisälsi kiipeilyä huomattavasti enemmän sekä bruttoaikaan suhteutettuna että absoluuttisella ajalla (jollaista yleisen suhteellisuusteorian mukaan ei ole olemassa) mitattuna.

Sand in Taufers, italiaksi Campo Tures, on pieni kaupunki Ahrnin laaksossa (Valle Aurina) Italiassa lähellä Itävallan rajaa. Aivan kaupungin vieressä on kallioseinämä, johon on rakennettu reitti nimeltä Pursteinwand Klettersteig: http://www.klettersteig.de/klettersteig/pursteinwand_klettersteig/701. Majoituimme muutamaksi päiväksi aivan Sandin tuntumaan ja päätin tehdä pienen iltalenkin tuolle reitille. Pohjois-Italian via ferratoja esittelevä Klettersteigführer kertoo greidiksi D ja kestoksi kolme tuntia, joka oli hiukan yläkanttiin. Vaikeustaso oli helpompi kuin odotin, mikä osaltaan vahvisti seuraavalla matkalla kostautunutta ylimielistä asennetta vaikeampiinkin via ferratoihin.

Pursteinwandin rautatien loppupuolella on erikoisuus: kallionseinämän leveälle hyllylle on tuotu pöytä ja penkit, jotka on tukevasti kiinnitetty kallioon teräskiskoilla ja vaijereilla. Pöydällä on tarkoitus pelata korttia, ja kortit löytyvät pöydän vieressä olevasta laatikosta, jossa on myös reitin vieraskirja. Nyt vieraskirja oli täynnä ja korttipakasta vaikutti puuttuvan kolmannes, enkä yksin ollessani viitsinyt pelata edes pasianssia. Otin joitakin valokuvia ja päätin tehdä pöytään tilaa parivaljakolle, joka näytti tulevan ylöspäin samaa reittiä. Kiipesin viimeiset kolmisenkymmentä metriä ja saavuin alppiniitylle, jolta löytyi takaisin kylään johtava polku. Hotellilla odotti juustopöytä ja taas vaihteeksi barolo-pullo – Italiassa kun olimme.

Kortit

Ellen näillä voittanut niin sitten hävisin.

Siirrytään kuukauden verran ajassa eteenpäin. Taas on lennetty Müncheniin, tällä kertaa yksin, ja ajettu Saksassa asuvan kaverin kanssa Itävaltaan. Ensimmäisenä hyvin lyhyeksi jääneenä päivänä iltakiipeilysuunnitelmat kaatuivat topokirjan pahasti alakanttiin ilmoittamaan lähestymismarssin pituuteen. Aurinko oli pian painumassa mailleen, joten oli tyytyminen pelkkään haikkaukseen vuorella. Ei hassumpaa sekään.

Seuraavana päivänä oli vuorossa muutaman köydenmitan helteinen multipitch. Haluttiin nopeasti lähestyttävää riittävän helppoa, ja valintana oli parinkymmentä kilometriä Salzburgista itään olevan Fuschlin kylän läheisyydessä sijaitseva Plombergstein, josta kiivettäväksi valikoitui tasoa 5- oleva reitti Juniperus (*). Nopean lähestyttävyyden hintana oli matalahko korkeus merenpinnasta ja sen myötä kuumuus. Kun reitti kaiken lisäksi oli suorassa auringonpaisteessa ja päätimme kiivetä kevyessä varustuksessa ilman juomareppua ja paitaa – kaikkein hienoin kiipeilyn muoto mielestäni, jopa näillä läskeillä – alkoi loppuvaiheessa tulla jano. Onneksi kävely alas takaisin juomarepun sisällön äärelle oli nopea, eikä kukaan ollut laittanut sekaan tyrmäystippoja, vaikka juomat jätettiin ilman vartiointia. Virtaa oli jäljellä sen verran, että matkalla autolle pysähdyimme vielä hetkeksi kiipeämään lyhyitä sporttireittejä.

Sitten pääsemmekin siihen ei niin helppoon via ferrataan – tai saksankielisellä alueella kun ollaan, pitäisi varmaan sanoa klettersteig – joka oli edessä viikonlopun viimeisenä kiipeilypäivänä. Kyseessä oli Hüttschlagin kylässä sijaiseva Kupfergeist. Vaikeustasoksi kerrottiin D/E, joten odotin, että edessä on jotain samantapaista kevyttä puuhastelua kuin kuukautta aiemmin. Väärin.

ylos

Tuosta pitäisi mennä ylös.

morko

Tällaisen mörön olivat virittäneet kallioseinämälle.

Ennen nousun aloittamista keskustelimme siitä, pitäisikö kiipeilykengät laittaa jalkaan. Toinen meistä päätyi siihen, että näin kannattaa tehdä, mutta tyhmempi ajatteli, että kun en ole koskaan käyttänyt via ferratalla kiipeilykenkiä enkä myöskään niitä kaivannut, niin en tarvitse niitä nytkään. Väärin.

Tällä reitillä piti jalkaotteina käyttää erittäin paljon kallion muotoja, kun vaijeri tai metalliset tikasotteet olivat tarjolla vain käsille. Nämä muodot olivat usein aika pieniä eikä kevyt vaelluskenkä välttämättä pysynyt siinä kovin hyvin, mikä aiheutti sen, että painosta varsin suuri osa joutui käsiotteille. Tämä kävi pitemmän päälle raskaaksi, ja yllättäen olin tilanteessa, jossa päällimmäisenä ajatuksena oli päästä reitiltä pois. Edellisen päivän köysikiipeily multipitchillä oli tähän verrattuna kevyttä lämmittelyä, kun tätä ennen olin ajatellut, että via ferrata on aina jotain helpompaa ja kevyempää verrattuna varsinaiseen kalliokiipeilyyn. Näin sitä ihminen oppii.

eijakso

Ei jaksaisi enää, mutta on pakko. Alas palaaminen olisi vielä vaikeampaa ilman köyttä.

Kaikesta huolimatta kokemus oli hieno ja lähtisin samalle reitille uudelleenkin, mutta todennäköisesti valitsisin ne kiipeilykengät. Huonoa kuntoa ja ylipainoa ne eivät kompensoisi, mutta saattaisivat auttaa hiukan.

*) R. Kühlberger, G. Forchthammer: Best of Genuss, Band 1, Panico 2012, 2.painos

No Comments »

No comments yet.

RSS feed for comments on this post. TrackBack URL

Leave a comment

Powered by WordPress