Otteita

30/07/2012

Sturtsi

Filed under: Uncategorized — Code @ 17:24

Jos vain tuut mun luo, niin lupaan opettaa, miten pelataan oikeaa ristinollaa”. Näin lauloi Movetron, tuo Suomen Ace of Base, vuonna 1995 levytetyssä kappaleessa Ristinolla. Nyt saman seireeninlaulun esitti minulle Reventeenvuoren Koulu-sektori, jonka eräs reitti on Movetronin kappaleen kaima.

Olin kiivennyt tämän greidiä 5 kantavan trädireitin jo viime kesänä, peräti onsaitannut, eikä kiipeäminen silloin aiheuttanut mitään valtavan suuria kauhunhetkiä. Lieneekö johtunut erään sivustaseuraajan viimekesäisen nousuni jälkeen esittämästä ja mielessäni edelleen kummitelleesta kysymyksestä ”mihin sait varmistuksia siinä alussa” vai reitin alussa olleesta kosteudesta ja liasta vai molemmista, mutta tällä kertaa ristinollan pelaamisesta tuli paljon ikimuistettavampaa kuin viimeksi, aivan alusta lähtien. Mahdollisille muille viitosen trädireittien on-sightejä tavoitteleville haluan antaa tässä vaiheessa beta-varoituksen: allaolevan lukeminen saattaa aiheuttaa sen, että puritanistisimmat nistit eivät enää hyväksyisi suoritustasi tästä reitistä on-sightiksi.

Reitin alkuun kallioon on muodostunut ruudukko, jonka kenties satojatuhansia vuosia sitten tapahtuneesta syntyprosessista keskustelisin mielelläni jonkun asiantuntevan geologin kanssa, ja näin melko varmasti tulen joskus tekemäänkin (tai jos joku geologi vaikka eksyisi tänne kommentoimaan). 27crags.comiin joku on laittanut kuvankin reitin alkuosasta. Tähän ruudukkoon ei ole kovin helppo saada varmistuksia, sillä uurteet ovat matalia ja pääosin flarettavia. Onnistuin laittamaan johonkin koloon C3-camalotin (hyvä, että niitä tuli juuri ostettua Italiasta lisää) ja toiseen pienen kiilan.

Tapailin jalkaotteita, joissa oli toivomisen varaa, ja kapusin vähitellen kiilan yläpuolelle. Hamusin kädelläni koloja, jotka olisivat muuten olleet todella hyviä otteita, mutta niistä löytynyt märkä hiekka heikensi laatua huomattavasti. Asettelin jalkani johonkin päästäkseni aavistuksen verran ylemmäs, selasin jonkin aikaa räkkiäni ja yhden huonoksi osoittautuneen kokeilun jälkeen sain asetettua ylävasemmalla olevaan melko irtonaisen näköisen lohkareen takana olevaan halkeamaan siihen mielestäni riittävän hyvin sopivan keskikokoisen camalotin. Lohkareen erillisyys pääseinästä ja siitä johtuva mahdollinen liikkuminen kovan voiman vaikutuksesta tosin arveluttivat (tästäkin on juuri ollut hiukan keskustelua Sloupissa, ja artikkeli Kiipeily-lehdessä). Asetettuani piissin aloin vetää köyttä ylöspäin klipatakseni sen kiinni. Olin juuri klippaamassa ja köydessä oli yli metri ylimääräistä löysää, kun oikea jalkani lipesi ja sen myötä myös vasen, ja sitten olin vapaassa pudotuksessa.

En ehtinyt pelätä, mutta tiedostin sen, että asettamani kiila ei ollut täysin varma ja vaikka se pitäisikin, niin maakosketus oli todennäköinen, sillä olin noussut selvästi viimeisen varmistukseni yläpuolelle ja maa oli tässä vaiheessa vielä lähellä. Ja katso, maakosketus tapahtuikin, mutta onneksi vasta sen jälkeen, kun köysi oli jo merkittävästi venynyt ja vaimentanut putoamistani (samankaltainen tuore Hyttyskalliolla sattunut tapahtuma kuvataan edellä mainitsemassani Slouppi.netin keskustelussa, mutta siinä putoamisen aiheutti fleikin irtoaminen). Kiila siis piti ja varmistaja oli hereillä ja toimi hienosti. Maahan osuessani ei sattunut juuri lainkaan, tunsin vain vähäistä kipua oikean käden nimettömässä. Lisäksi ison painoeromme takia varmistaja satutti hiukan selkäänsä.

Seurasi sisäinen taistelu luovuttamisen ja uuden yrityksen välillä. Olkapäilläni varmaankin istui kaksi hahmoa kuiskimassa korviini toisilleen vastakkaisia näkemyksiä, joista uutta yrittämistä kannattava viimein voitti. En nähnyt, oliko voittanutta kantaa edustaneella hahmolla siivet vai sarvet, mutta pidän tämän taistelun lopputulosta onnistuneena, sillä olen kuullut, että säikäyttävän putoamisen jälkeen pitäisi heti kiivetä uudelleen edes jokin helppo reitti – muutoin henkiset kynnykset yrittää myöhemmin uudelleen voivat kasvaa ylivoimaisiksi. Lähdin liikkeelle, hain tällä kertaa vähän paremmat jalkaotteet, klippasin railossa odottavaan camuun ja jatkoin koko reitin alun kruksin jälkeen ylös asti. Olin erittäin tyytyväinen siihen, että olin lähtenyt hakemaan revanssia.

Näin kaikki päättyi muuten onnellisesti, mutta tultuani alas aloin tiedostaa yhä selvemmin, että sormeen oli sattunut hieman pahemmin kuin ensin luulin, vaikka en oikein tiedä, mikä siihen edes oli osunut, ja oliko osuminen tapahtunut putoamisen alussa, keskellä vai lopussa. Oletettavasti murtumia ei kuitenkaan ollut, enkä lähtenyt vaivaamaan lääkäreitä tällä pikkujutulla. Toivottavasti viimeistään ensi viikonloppuna pääsee taas kiipeämään.

Otetaanpa Ristinollan kuolemattomista lyriikoista vielä muutama tähänkin vallan mainiosti sopiva poiminta:

tää tuntuu kuin perhonen vatsassain ois

tää tuntuu kuin jalkani maassa ei ois

se tuntuu kuin oikean suudelman sais

nyt tuntuu kuin miljoonat kellot vain sois

1 Comment »

  1. […] Edellisestä kirjoituksestani sain ajatuksen, että jatkossa pyrin aloittamaan kaikki jutut sopivalla tahi sopimattomalla, lyyrisellä tahikka vähemmän lyyrisellä, lainauksella kaunokirjallisuudesta, runoudesta, filosofiasta, laulutaiteesta ja muista korkeakulttuurin eeppisistä tuotoksista. Tällä kertaa aloitussäkeinä saivat kunnian toimia Viikatteen hienosta kappaleesta Kaakko poimitut rivit. […]

    Pingback by Kustavia ja Meloa — Otteita — 19/08/2012 @ 18:59

RSS feed for comments on this post. TrackBack URL

Leave a comment

Powered by WordPress