Otteita

18/05/2016

Pappatunturi-baaria vastapäätä — kiipeilyä ja maastopyöräilyä Gran Canarialla

Filed under: Uncategorized — Code @ 17:53

Mutta yleensä jokainen toimeton yksilö valitsee hänessä vallitsevien voimien mukaan jonkin pelin puuhakseen, ehkä keilailun tai shakin, metsästyksen tai maalauksen, kilpajuoksun tai musiikin, korttipelin tai runouden, vaakunaopin tai filosofian jne. Voimmepa tutkita asiaa metodisestikin palaamalla kaiken inhimillisen voimanilmauksen juureen, siis kolmeen fysiologiseen perusvoimaan, joita meidän tässä niin muodoin on tarkasteltava niiden tarkoituksettomassa leikissä. Siinä ne esiintyvät kolmen mahdollisen nautinnonlajin lähteinä, joista jokainen ihminen aina sen mukaan, mikä noista voimista on hänessä vallitsevana, valitsee itselleen soveliaan. Siis ensiksi uudistumiskyvyn nautinnot: ne sisältyvät syömiseen, juomiseen, ruoansulatukseen, lepäämiseen ja nukkumiseen. Siksi toiset ylistävät niitä kokonaisten kansojen kansallishuvituksiksi. Toiseksi ärtyväisyyden nautinnot, jotka sisältyvät kävelemiseen, hyppäämiseen, painimiseen, tanssimiseen, miekkailuun, ratsastamiseen ja kaikenlaisiin atleettisiin kisoihin, samoin kuin metsästykseen, vieläpä taisteluun ja sotaan. Kolmanneksi aistimiskyvyn nautinnot, jotka ovat katselemista, ajattelemista, tuntemista, runoilemista, muovaamista, musisoimista, oppimista, lukemista, mietiskelyä, keksimistä, filosofoimista jne.
– Arthur Schopenhauer (suom. Sirkka Salomaa)

Tämänkertainen aloituslainaus on hieman tavallista pitempi. Harkitsin hetken, että olisin käyttänyt Irwin Goodmanin kappaletta Las Palmas, mutta hylkäsin ajatuksen välittömästi liian ennalta-arvattavana ja kuluneena. Sen sijaan edelläoleva kokoelmasta Pessimistin elämänviisaus poimittu katkelma Schopenhauerilta sopii tähän loistavasti. Vielä paremmin se olisi kyllä sopinut kiipeilyharrastuksen syitä luotaaviin kirjoituksiini Miksi ja Miksi II. Ehkä toisaalta näistä kirjoituksista, jos oikein etsii, on löydettävissä syitä myös keilailun tai shakin, metsästyksen tai maalauksen, kilpajuoksun tai musiikin, korttipelin tai runouden, vaakunaopin tai filosofian, vieläpä taistelun ja sodan, harrastamiseen.

Asiaan. Jos on tarkoitus listata hyviä kohteita kiipeilymatkoille, niin Kanarian saaret tuskin olisivat listalla ainakaan kovin korkealla, tai jos olisivat, niin luultavasti mainittaisiin lähinnä Teneriffa. Gran Canaria tunnetaan paremmin muista a(n)sioista, ja itsellenikin saaren kiipeilymahdollisuudet tulivat muutama vuosi sitten yllätyksenä, vaikka olen käynyt Gran Canarialla monesti – itse asiassa niin monta kertaa, että asioita tarkemmin tuntematon sivullinen saattaisi arvella taustalla vaikuttavan jonkinlaisen perversion – ja kiipeillytkin, tai oikeammin räpiköinyt kallioilla köyden päässä, jo aika monta vuotta. Tällaiselle pimennossa elämiselle löytyy kuitenkin selitys: kanarianmatkani ajoittuvat lähes kokonaan siihen aikaan elämäntaipaleella, kun en vielä kiipeillyt. Oman ja puolison kiipeilyharrastusten tultua mukaan kuvioihin ja lasten kasvettua, vanhimman jo aikuistuttua, ovat matkakohteet muuttuneet; esimerkiksi Pohjois-Italiaan on tehty kolme noin kuukauden mittaista kesälomamatkaa. Viime kesänä (tjaa, julkaisuhetkellä voinee puhua jo toissakesästä) Italiassa ensimmäistä kertaa koetut surkeat säät sekä se tosiseikka, että perheessä on taas pieni taapero, joka arvostanee hiekkarantoja enemmän kuin Piemonten viinitiloja, saivat vähitellen kypsymään päätöksen lähteä kymmenen vuoden tauon jälkeen pitkälle lomalle Gran Canarialle (lyhyempiä reissuja saarelle oli kyllä tuossakin välissä tehty jokunen). Tähän toki vaikutti myös viimein saavutettu tietoisuus siitä, että saarella todellakin on useita kiipeilykallioita, sekä lisäksi se, että Las Palmasissa asuu ystävä, jonka huostaan lapset voi silloin tällöin jättää.

Kaikki matkatavarat eivät tulleet perille samalla lennolla. Loppujen lopuksi jouduimme odottamaan suurimman osan kiipeilykamoista sisältänyttä lätkäkassia noin viisi päivää ja kuljetuslaukussa ollutta maastopyörääni peräti viikon. Sain tietää, että pyörä oli seikkaillut Alicantessa ja Madridissa, ja jossain vaiheessa SASin virkailija oli jo sulkenut tapauksen tietojärjestelmässä luultuaan, että pyörä oli tullut Las Palmasiin. Ymmärtääkseni oli sattunut sekaannus toisen Las Palmasin lentoasemalle saapuneen polkupyörän kanssa.

Siinä se on

Internetinä tunnetun uuden keksinnön kautta sain selville, että Pappatunturi-baari, jonka olemassaolo iski tajuntaani kuin miljoona volttia lähes välittömästi pysäköityäni auton hotellimme edustalle, aukeaisi seuraavan kerran vasta lokakuussa. Valitettavasti tai onneksi – voidaan todeta sekä edelliseen että seuraavaan seikkaan liittyen – en myöskään ollut loman ensimmäisen viikon aikana vielä kertaakaan kohdannut muita suomalaisia turisteja, enkä parista ohimennen kuullusta suomenkielisestä sanasta pääteltyä maanmiesten hetkellistä läsnäoloa lukuun ottamatta kohdannut sen jälkeenkään koko viiden viikon reissun aikana. Talvisaikaan se olisi tällä saarella erittäin harvinaista – ilmeisesti etenkin tässä hotellissa. Meille oli täysi yllätys, että satunnainen tuosta jo edellä mainitusta internetistä varaamamme bungalow kuului jopa maantieteelliseen sijaintiinsakin nähden poikkeuksellisen suomalaisorientoituneeseen huoneistohotelliin. Allasbaarissa oli ainakin Tapparan, Wasa Sportin, Kärppien ja Lukon kaulahuiveja ja viirejä, ja maanantaina tiedotus baarin koko päivän kestävästä kiinniolosta oli kirjoitettu täsmälleen kahdella kielellä: englanniksi ja suomeksi. Baarimikko, ehkä noin viisikymppinen syntyperäinen kanarialainen mies, puhui hyvää suomea ja pukeutui pääasiassa suomalaisten urheiluseurojen t-paitoihin, sekä osoittautui myöhemmin taitavaksi taikatemppujen tekijäksi. Kun vastasin kansallisuuttani koskevaan kysymykseen, hän vaihtoi kielen englannista suomeen älähtäen suureen ääneen: ”Suomalaisia kesällä, miksi!?”

Sporttibaari Riihimäellä?

Miksipä ei? Takuuvarmaa lämpöä ja aurinkoa sekä valitettavan monelta turistilta kunnolla näkemättä jäävä hieno luonto, ja kaiken lisäksi nipin napin siedettäväksi katsottavan lentomatkan päässä – tosin tähän aikaan vuodesta ei Suomesta ole suoria lentoja, ja vaihto Oslossa hieman pidensi matkan kestoa. Norjalaisia Puerto Ricossa tuntui olevan muuten tuohon aikaan vuodesta erittäin paljon. Juteltuani myöhemmin hotellin baarissa Lilllehammerin lähistöltä tulleen miehen kanssa ymmärsin, että Norjan kesä ei aina välttämättä houkuttele: hänen lähtiessään lämpötila kotona oli ollut pakkasen puolella, vaikka paikka ei kuulemma ollut edes missään korkealla. Siinä vaiheessa oli sentään heinä-elokuun vaihde.

Ensimmäinen lyhyt iltakiipeily toteutettiin saaren eteläosassa Fatagassa, josta oli jo hieman aiempaakin kokemusta runsaan kahden vuoden takaa. Paikka on suuren padon alapuolella, ja lähestymisreitti kulkee parkkipaikalta polkua pitkin padolle, sitten padon yli ja lopuksi patorakennelman kylkeen rakennettuja rapistuneita ja hieman epäluotettavan näköisiä betonisia portaita pitkin alas sektoreille. Aika moni Gran Canarian pultatuista kallioista vaikuttaisi olevan vanhoissa jokiuomissa, jotka on nykyisin padottu ja padon yläpuolelle on tehty tekoallas kastelu- ja juomaveden varastoimiseksi. Ilmeisesti tuhansien vuosien aikana sateiden jälkeen vuolaana virrannut vesi on hionut kalliot puhtaaksi helposti irtoavasta rapautuneesta kiviaineksesta, joka on ominaista saaren kallioille ja tekee kiipeilyreittien pulttaamisen monissa paikoissa mahdottomaksi, tai ainakin hyvin kyseenalaiseksi. Fatagan jokiuomassa kalliot sen sijaan ovat sileitä, kiipeilyä ajatellen hieman liiankin sileitä, ja vaikuttavat kiinteiltä ja vakailta. Otteiden irtoamista ei tarvitse juurikaan pelätä, ja pulttaus tuntuu luotettavalta.

Aloitimme helpoimmalta reitiltä La princecita, joka oli greidattu neloseksi. Aloitusreitiksi tämä ei ollut yhtään liian helppo, ottaen lisäksi huomioon sen, että liidajana toiminut allekirjoittanut, prinsessaksi ja jopa prinssiksi liian raskas, oli kiivennyt ulkona viimeksi Italiassa noin vuosi sitten, ja talven aikana muistaakseni kerran sisäseinällä, sekä lisäksi nostanut painoindeksinsä lukeman 32 tuntumaan, joka on kiipeilijälle varsin kyseenalainen lukema. Tällä kertaa aloitusreitistä tuli myös lopetusreitti. Edellisellä kerralla kiivettiin La princecita ja tasoa 5 oleva La pachorra dei caidero, joka jäi nyt liian pelottavan ja vaikealta tuntuneen alun jälkeen haaveeksi. Uskallus ei vain riittänyt nousta ensimmäiselle aika korkealla olleelle pultille asti, vaikka pitkään taistelinkin ja yritin löytää toimivia ja riittävän turvalliselta tuntuvia muuveja. Tämä jäi hiukan harmittamaan.

Fataga

Fataga, La pachorra dei caidero, 2013

Seuraavalla kerralla sujui jo paremmin. Olimme pohjoisessa Las Palmasin lähellä Moyassa, jälleen rotkon pohjalla vanhassa jokiuomassa, Barranco del Moya. Lähestymisreitti kulki paikoin viidakkoa muistuttavan kasvillisuuden läpi pitkin betonisen kastelukanavan reunaa.

“Levada”

Vieressä oli aika korkea pudotus, ja ohuella betonireunuksella ei halunnut ottaa varomattomia askeleita. Näitä kanavia, jotka ovat periaatteessa aivan samanlaisia kuin Madeiran kuuluisat levadat, on Gran Canariallakin melko paljon, ja maastopyörälenkkien yhteydessä olen huomannut, että Madeiran tapaan vaellusreitit kulkevat joskus näitä kanavia pitkin.

Moyassa kiipesimme ensimmäisellä kerralla tietä lähinnä olevalla sektorilla kaksi nelosta ja yhden viitosen, ja nyt molemmat pääsivät liidaamaan. Palasimme samaan paikkaan noin viikkoa myöhemmin, jolloin kiipeily jäi hyvin lyhyeksi heikon sateen ja pilvisyyden takia nopeasti laskeutuneen hämärän takia, mutta sain kiivettyä yläköydellä tasoa 6a olevan reitin, tosin monta kertaa köydessä leväten. Tämä loi hieman uskoa siihen, että ehkä tämä homma vielä alkaa sujua.

Moya

Pelkkää kiipeilyä loma ei sentään ollut. Kesään kuului myös perinteistä rantalomailua sekä ravintoloita ja kauppakeskuksissa kiertelyä, mutta tässä artikkelissa keskityn lähinnä vuoriaktiviteetteihin. Kiipeilyn ohella teimme lyhyitä patikkaretkiä, ja henkilökohtaisesti yritin huolehtia siitä, että maastopyörän raahaaminen saarelle ei ollut tarpeetonta.  Pyörälenkillä tuli käytyä 2-3 kertaa viikossa sen jälkeen, kun fillari viimein saapui.

Ensimmäinen maastopyöräily tapahtui Tauron rannasta ylöspäin lähtevällä kartan perusteella lupaavalta vaikuttavalla maastoautotiellä , jonka löysin pienen harharetken, tosin sinänsä mielenkiintoisen lyhyen kapean vuoripolun jälkeen, kysyttyäni vielä neuvoa saksalaiselta naiselta, joka sanoi olevansa töissä Herbalifellä ja antoi minulle edustamansa merkin energiapatukan matkaevääksi. Asfalttipintaisena alkanut tie muuttui myöhemmin monin paikoin huonokuntoiseksi – siis maastopyöräilyn kannalta hyväksi – hiekkatieksi. Reitti oli mielenkiintoinen, joskin todella väsyttävä kuumassa auringonpaahteessa, huonossa kunnossa olevan ylipainoisen kuskin näkökulmasta. Olin harkinnut kääntymistä takaisin jo jonkin aikaa, kun ylhäällä vuorella kohtasin karjasuojia, joissa hevoset hirnahtelivat, ja niiden vieressä olleiden koppien takaa hyökkäsi koiria, jotka nähtävästi olivat irti. En jäänyt ottamaan selvää koirien rodusta, koosta enkä lukumäärästä, vaan ripeästi tein päätöksen kääntyä ja aloittaa laskun takaisin. Kellokin oli jo paljon, voimat olivat olleet ja kauan vähissä, Herbalife syöty, ja kunnioitusta koiria kohtaan lisäsi se, että olin ohittanut tullessani puomin ja olin mahdollisesti yksityisalueella, mikä saattoi tarkoittaa sitä, että paikassa olisi irrallaan hyvinkin isokokoisia vartioimiseen koulutettuja koiria. Yksityisalueteoria vahvistui paluumatkalla, kun vastaan tuli maastoauto ja sain haulikkomiehen paikalla – haulikkoa en onneksi nähnyt – istuneelta iäkkäämmänpuoleiselta pitkätukkaiselta vanhan rokkarin näköiseltä mieheltä nuhteet: privado. Alas lasketeltuani nopea virkistävä kastautuminen Tauron kivikkorannan aalloissa teki terää.

Tauron ranta ja pyörä

Tehtyäni välissä yhden lyhyen iltalenkin aivan lähimaastoissa päätin eräänä aamuna kokeilla viitisentoista vuotta sitten tutuksi tulleesta El Tablerosta lähtevää tietä. Aikoinaan asuimme tuossa Maspalomasin kyljessä sijaitsevassa kylässä kuukauden ajan, vaihdettuamme vähäksi aikaa asuntoja Gran Canarian kontaktihenkilömme kanssa. Ajoin ensin autolla joitakin kilometrejä melko korkealle ja pysäköin sitten pienen hiekkatien varteen. Viitan mukaan tie johti tekoaltaalle nimeltä La Lumbra. Kävin tuonkin tien päässä – se päättyi ajokieltomerkkiin ja asuintaloon – ja suuntasin sitten asfalttitietä pitkin kohti tämän saaren oloissa suurta Chiran tekoallasta. Tavoitteeni käydä altaalla saakka ei toteutunut, sillä loputtomasti ylöspäin mutkitteleva serpentiinitie vei voimat ja lisäksi totesin myös juomaveden repussani olevan hyvin vähissä, kun tarkistin tilanteen ajettuani pari kilometriä eteenpäin asfaltin loputtua alettua kivikkoista maastoautotietä. Käännyin takaisin välttääkseni nääntymisen janoon. Paluumatka sisälsi jonkin verran myös nousuja, vaikka voittopuolisesti se olikin laskua (kuten paluumatkat useimmiten tällä saarella) ja olisin joutunut varmasti kärsimään melkoisesta janosta, ellei eräs kuorma-auton kuljettaja tietyömaalla olisi – kulunutta mutta tähän kohtaan sopivaa lyhytaikaiseksi jääneen pääministerin Anneli Jäätteenmäen kohtalokasta fraasia lainatakseni – pyytämättä ja yllättäen tarjonnut minulle kylmää vettä. Laupias samarialainen.

Loman pisin ja paras pyörälenkki alkoi vanhalla tutulla Soriasta lähtevällä hiekkatiellä, jolla olimme joitakin päiviä aiemmin kävelleet perheen kanssa ja josta oli sekä kävely- että pyöräilykokemusta myös aiemmilta matkoilta. Tie nousi vähitellen ylöspäin upeissa maisemissa; sain myös ihailla samoja vuoria, joiden päällä olin ajanut kesken jääneellä Chiran keikallani. Tultuani asfalttitielle ylhäällä olleen vuohitilan koirien haukun säestämänä jatkoin vielä ylöspäin, sillä voimia tuntui olevan. Niitä oli yllättävän paljon ja jatkoin nousua vielä kauan, korkealla vuoristossa sijaitsevaan Ayacataan asti. Siellä pidin kahvitauon ja täydensin vesivarastoani.

Ayacata

Ennen paluulaskun aloittamista kävin tutkailemassa ja kuvaamassa Ayacatassa hyvin lähellä tietä sijaitsevia kiipeilykallioita, joita ei ole merkitty Gran Canarian topokirjaani. Kalliot vaikuttivat kiinnostavilta, vaikka ei aikoisikaan kiivetä multipitch-reittejä, joita niillä näytti pääasiassa olevan. Sain myöhemmin kuulla Las Palmasin kiipeilykaupan myyjältä, että Ayacatan reittien topot löytyvät kylässä olevasta baarista, ja todellakin: kun käväisimme Ayacatassa hieman myöhemmin mennessämme muutamaksi päiväksi korkealla saaren keskiosassa sijaitsevaan Tejedan kylään, löysin baarista kansion, jossa oli paljon alueen kiipeilyreittien topoja, poikkeuksellisen taiteellisia sellaisia. Reitit näyttivät mielenkiintoisilta, monet niistä sopivan helpoilta ja topon perusteella yllättävän pitkiltä. Usealla reitillä olisi pitänyt olla myös hieman trädikamoja, joita en ollut ottanut lainkaan mukaan eikä tilanne muutenkaan oikein sallinut multipitch-kiipeilyä.

Näin taiteellisia kiipeilytopoja harvemmin näkee

Loman aikana syntyi traditio, jota toteutin melko monen pyörälenkin päätteeksi. Perhe oli useimmiten palatessani päiväunilla tai sitten jossain liikkeellä, ja ainoa avain oli heillä. Niinpä menin hetkeksi istumaan hotellin allasbaariin ja otettuani virkistävän suihkun altaan reunalla jätin pyörän pensasaidan viereen ja istuin nauttimaan olutta ja pientä purtavaa, jota allasbaarissa olo hyvä valikoima. Lopuksi vielä kahvi ja sen seurana kenties brandy tai jeréz – kuten espanjalaiset sitä kutsuvat kyseisen juoman tärkeimmän tuotantoalueen nimeä käyttäen – ja palautuminen lenkistä alkoi olla jo hyvällä tasolla. Palautusjuomissa päästiin aivan uuteen laatuluokitukseen loman loppuvaiheessa, kun sain jonkin lenkin jälkeen viestin, että muut ovat Amadores-rannan vieressä olevan ravintolan ulkoruokinta-alueella, ja että olisin tervetullut liittymään seuraan. No, sinne ajettuani paikka osoittautui hieman fiinimmäksi kuin asuni, mutta turistejahan tässä oltiin. Kompensoidakseni rähjäistä ulkoasuani tilasin proteiinijuoman korvikkeeksi pullon Veuve Clicquot’ta.

Palautusjuomat kohdillaan

Seuraava pitempi lenkki suuntautui Ayagauresin padolle. Kyseessä on suurin piirtein sama reitti, jota paikallinen yritys Free Motion tarjoaa opaspalvelujen kanssa nimellä Grand Canyon. Olin kerran, vuosikausia aiemmin, ajanut tämän Free Motionin järjestämän lenkin opastettuna, ja myöhemmin eräällä toisella lomalla lähtenyt ajamaan sitä omin päin, mutta silloin missannut alas kanjoniin lähtevän polun, tai maastoautotien, ja päätynyt Fatagan tielle asti. Tämän seurauksena jouduin lenkin päätteeksi tekemään vielä rankan nousun asfalttitiellä, juomavarastojen ollessa lopussa, ennen Playa del Inglésiin johtavaa pitkää laskua. Silloin olin neljän tai viiden tunnin jälkeen niin poikki, että otin taksin Inglésistä Puerto Ricoon. Taksikuskilla oli muuten ollut aiemmin suomalainen tyttöystävä, tietenkin. Mutta palatakseni tähän reissuun: nyt löysin kuin löysinkin sen kohdan, josta kanjonia alas johtava reitti lähtee, eikä minun tarvinnut toistaa edellä kerrottua episodia déjà vu’n kaltaisesti. Asiaa auttoi kuvassa näkyvä bikepornpics.com -tarroilla varustettu ”tienviitta”. Siinä oli tietysti välttämätöntä ottaa pornokuva. Pahoittelen, jos sanavalintani saa aivan muunlaisia kuvia etsiviä sieluja harhautumaan näille sivuille, mutta viipykää toki vielä hetki – saatatte oppia pitämään fillaripornosta.

Tienviitta

Palataanpa vielä kiipeilyyn. Loman loppuvaiheessa kävimme Sorruedassa, johon pääsee etelärannikolta käsin nopeimmin, kun poistuu moottoritieltä El Doctoralin liittymässä. Menomatkalla näimme rallin takia (hei, oltiin Espanjassa, joka Suomen ohella on harvoja suuria rallimaita!) pian koittavasta tien sulkemisesta kertovia kylttejä ja päätimme, että palaamme hieman pitempää reittiä Santa Lucian ja Fatagan kautta, jotta lastenhoitajamme Puerto Ricossa ei joudu ylitöihin. Sorruedessa parkkipaikalla seuraamme liittyi pieni kissa, joka kulki mukanamme kallioille asti noin puolen kilometrin matkan, ja viihtyi kanssamme melko pitkään, kunnes bongasi toisen kiipeilyseurueen. Ilmeisesti se oli tottunut hengailemaan kaltseilla kiipeilijöiden seurassa. Kiipesimme Ninja Troll –sektorilla joitakin helppoja reittejä ja lähdimme paluumatkalle.

Kiipeilykissa

Tiettävästi parhaat Gran Canarian kiipeilykalliot, joilla myös reiteissä on eniten valinnanvaraa, löytyvät saaren luoteisosan metsistä, Tamadaban kansallispuistosta. Topokirjastani yli kolmasosa käsittelee Tamabadaa. Nämä kiipeilyreitit jäivät meiltä tälläkin reissulla kokematta, sillä pyrimme valitsemaan paikkoja, joiden lähestymismarssi on lyhyt eikä erittäin rajoitettua kiipeilyaikaa tuhrautuisi liikaa autoiluun ja kävelyyn. Tamabadaan päästäksemme olisi tarvittu ensin – vaikka saari onkin pieni – melko pitkä ajo hitailla vuoristoteillä ja sen jälkeen tämän saaren oloissa verrattain pitkä lähestymismarssi, joka olisi edellyttänyt myös huolellista suunnistamista. Tamabadan kiipeilykalliot ovat hajallaan ympäri kansallispuistoa. Topokirjan mukaan Tamabadan kiipeilyyn liittyy lisäksi sellainen erikoinen seikka, että kiipeilijöiden lukumäärä kansallispuiston alueella saa kerrallaan olla enintään 30, ja että kiipeilystä siellä tulisi etukäteen raportoida alueesta vastaavalle organisaatiolle. Toivon pääsevänäni joskus kiipeilemään myös Tamabadassa. Tällä matkalla lähin kosketus tuohon alueeseen oli kansallispuiston tuntumassa Artenarassa nauttimamme illallinen.

Artenaran Kristus-patsas

Näkymä Artenarasta Roque Nublolle, hetki ennen auringolaskua

13/04/2015

Viidensadan euron kaistanvaihto Sveitsissä

Filed under: Uncategorized — Code @ 17:57

Yllä silmien ahdistuneiden
hän rahastaa
todetaan:
oikeus on voittanut taas

— Hassisen kone

Olen aiemmin tässä blogissa kehunut Sveitsiä ja todennut, että tuosta maasta Suomenkin kannattaisi ottaa monessa asiassa oppia. Näin vaalien alla en halua vetää sanojani kokonaan takaisin, vaan edelleen kehotan poliitikkoja ja äänestäjiä lukemaan artikkelin Voisimme olla kuten Sveitsi. Eräiden kokemusten takia olen kuitenkin joutunut osittain tarkistamaan kantaani.

Suomi on kuuluisa huikeista tulosidonnaisista ylinopeussakoistaan. En tiedä, onko Sveitsin sakkojärjestelmässä minkäänlaista tulosidonnaisuutta – veikkaan, että ei, sillä maa ei muutenkaan ole tunnettu rikkaiden tai isotuloisten kurittamisesta esimerkiksi verotuksen muodossa – mutta siellä ihan tavallinen rikesakko voi nähtävästi olla melkoinen. Ellei sitten virallisen asteikon mukaan, niin ainakin ”poliisien oman harkinnan perusteella”. Kokemukseni on jälleen varsin tuore, viime kesältä, ja internetkulttuurin hektiseen virtaan mukautuen postaan sen nyt lähes reaaliajassa.

Olimme läpikulkumatkalla Saksasta Italiaan, tällä kertaa poikkeuksellisesti läntistä reittiä pitkin Sveitsin kautta. Yövyimme Churin kaupungissa etukäteen varatussa syrjäisessä hotellissa, jonne johtava pikkutie oli niin jyrkkä, että joissakin paikoissa usko Münchenistä vuokratun täyteen lastatun Zafiran auton kokoon nähden pienen moottorin tehoon meinasi loppua kesken. Seuraavana aamuna otettiin tankki täyteen Churista muun muassa siksi, että bensiini tuossa muuten kalliissa maassa on yllättäen selvästi edullisempaa kuin Saksassa, puhumattakaan Italiasta, jossa bensa maksaa jopa hieman enemmän kuin Suomessa ja diesel on vielä kalliimpaa. Nyt olisi kuitenkin tullut halvemmaksi tankata vasta Italiassa.

Heti huoltoasemalta lähdön jälkeen tein jotain, joka sai poliisit ajamaan perässäni moottoritielle, ajamaan sitten ohitseni ja vilkuttamaan auton katolla pysähtymissignaaleja. Ajoin kiltisti poliisiautoa seuraten pois moottoritieltä. Oletin, että Zafiran suorituskyky ei riittäisi pakomatkaan Italian puolelle, matkaa kun oli vielä kymmeniä kilometrejä.

Pysähdyimme rampille tien varteen. Kumpikaan kahdesta poliisimiehestä ei puhunut hyvää eikä edes välttävää englantia, ja minulta taas ei luonnistunut saksa. Noustuani kehotusten mukaisesti autosta poliisit onnistuivat muutamien englanninkielisten sanojen, viittomien ja piirrosten avulla selittämään tilanteen minulle. Olin vaihtanut kaistaa sulkuviivan kohdalla, you never, never do that, it’s very dangerous. Totta puhuen en ollut edes huomannut, että ylitin sulkuviivan. Navigaattori käski ottamaan oikealle päin haarautuvan ajoväylän ja huomasin olevani sitä ajatellen väärällä kaistalla, joten oli tehtävä nopea päätös. Mielestäni en vaarantunut ketään eikä lähelläni edes ollut muita autoja.

Ajattelin mielessäni, että tästä voi nyt tulla jopa yli satasen lasku, Sveitsissä kun oltiin. Suomessa olisin selvinnyt todennäköisesti huomatuksella, jos nyt poliisi olisi vaivautunut edes pysäyttämään. Helsingissä tällaista kaistanvaihtelua näkee jatkuvasti, ja poliisi olisi täystyöllistetty, jos puuttuisi siihen aktiivisesti – ja rikastuisi, jos lisäksi sakoittaisi sveitsiläiseen malliin. Pääasiallisena puhemiehenä toiminut lyhyempi mutta kaksikosta selvästi enemmän punttisalilla aikaa viettänyt poliisi totesi, että selviän hommasta maksamalla 600 frangia, käteisenä, heti (because you go to Italy and then we don’t get the money). Silloisen vaihtokurssin mukaan tämä oli noin 500 euroa, tämänhetkisellä kurssilla se näyttäisi olevan niinkin paljon kuin vajaat 580 euroa. Ihmettelyyni, kuinka sakko voi olla näin suuri, oli vastauksena we are in Switzerland now tai jotain sentapaista. Kerroin, että minulla ei ole lainkaan Sveitsin frangeja, sillä olemme vain nopealla läpikulkumatkalla. Tämän jälkeen poliisi sai minut taas muutamilla sanoilla ja viittomilla ymmärtämään, että he haluavat minun ajavan perässään pankkiautomaatille, jossa voin nostaa rahat ja maksaa. Poliisit myös sanoivat, että tämä on tyypillinen ennakkomaksu ja että tuomarin tehtyä lopullisen päätöksen saatan saada osan rahoista takaisin – tai joutua maksamaan lisää.

Mietin vaihtoehtoja. Voisin kieltäytyä. Se tapahtuisi joko toimintaelokuvien tyylillä, mihin sisältyisi isoja riskejä, ja pitäisi kai ajatella myös autossa istuvia lapsia, tai sitten, jos nyt kuitenkin puhutaan vakavasti, se tapahtuisi rauhanomaisemmin, jolloin ehkä joutuisimme lähtemään poliisiasemalle ja kallista loma-aikaa tuhrautuisi – samalle päivälle oli tiedossa vielä melko paljon ajoa – ja lopputulos saattaisi olla, että maksaisin silti. Ajattelin, että tämähän on Sveitsi eikä mikään banaanivaltio, jossa korruptoituneet poliisit ja puolisotilaalliset joukot harjoittavat mielivaltaansa. Päätin nostaa rahat ja maksaa, mutta palata myöhemmin asiaan diplomaattiteitse. Luonnollisesti pyysin kuitin ja sain sen, olisin ehkä saanut pyytämättäkin. Toivotin poliisisedille mukavaa päivää ja poistuin paikalta pyrkien välttämään liikennesääntöjen rikkomista. Hieman kompensaatiota tuli heti, sillä aiheesta riitti lähitunneiksi vitsailtavaa noin sadan euron edestä.

Otin yhteyttä Suomen suurlähetystöön. Konsulin sijainen Bernistä vastasi ja kertoi selvittäneensä asiaa. Churin poliisista oli vastattu, että asia on työn alla ja prosessi valmistuu noin kuukauden kuluttua. Ennakkomaksun maksaminen käteisellä on kuulemma tavallista, ja tuomari määrää lopullisen sakon suuruuden.

Vajaat kaksi kuukautta myöhemmin elokuun lopulla, oltuamme jo useita viikkoja Suomessa, sain sitten postia Churista. Revin kuoren auki saman tien kadulla kävellessäni. Jälleen kielimuuri tuotti vaikeuksia, mutta vaikutti siltä, että sakko (Busse) oli 300 frangia, jonka päälle määrätyt muut maksut (Barauslagen eli kulukorvaukset sekä Gebühren eli maksut) nostivat kokonaissumman, kuinka ollakaan, juuri samaksi, jonka olin maksanut etukäteen.

Ote Churin poliisin lähettämästä kirjeestä

Loppukaneettina todettakoon, että löysin mielenkiintoisen ilmeisesti Sveitsin hallinnon ylläpitämän www-sivuston https://www.ch.ch/en/traffic-regulations-switzerland/. Otetaanpa kohta Fines ja sieltä Churin municipio ja kieleksi vaikka italia:
http://www.admin.ch/opc/it/classified-compilation/19960142/index.html#app1.
Kohdan 306 alakohta 3 (100 frangia) saattaisi liipata aika läheltä, mutta tuomiossa mainitun lainkohdan Art.34 Abs.2 perusteella se voisi olla pikemminkin rike numero 618, josta sakko on vain 40 frangia. Millä perusteella 40 CHF onkin nyt 300 tai jopa 600 CHF? Matala verotus on hieno asia, mutta jos tämä on vaihtoehto, niin ehkä sitä äyriä voisi ihan aavistuksen verran korottaa. Eikö riitä, että suomalaiset jakavat avustusta kreikkalaisille – pitääkö meidän pelastaa myös Sveitsin julkinen sektori?

19/06/2014

”Vaikea” ja vaikea via ferrata sekä hiukan multipitsiä

Filed under: Uncategorized — Code @ 19:03

Näin talven keskellä – myöhempi huomautus: julkaisuhetkellä tosin ollaan jo keväässä, ei kun keskikesässä, juhannuksessa, eli tästäkin jutusta tuli todellinen ikuisuusprojekti – on hyvä muistella edellisen kesän kiipeilytouhuja, joista en ole ehtinyt tai viitsinyt aiemmin blogata. Sain tilaisuuden tehdä kaksi reissua Itävaltaan, poiketen toisella niistä myös Italian puolella. Heinäkuussa viikon kestäneellä perheen kanssa (poislukien yksi jäsen, joka jäi Suomeen rippileirille) tehdyllä matkalla kiipeily ei ollut mitenkään keskeisessä roolissa, sillä perheen uusi tulokas oli syntymässä runsaan kolmen kuukauden kuluttua, ja tämä seikka asetti tiettyjä rajoituksia kiipeilyllisille aktiviteeteille. Köysikin oli kotona, mutta via ferrata -varusteet kuitenkin mukana. Toinen, pidennetyn viikonlopun mittainen matka elokuussa sisälsi kiipeilyä huomattavasti enemmän sekä bruttoaikaan suhteutettuna että absoluuttisella ajalla (jollaista yleisen suhteellisuusteorian mukaan ei ole olemassa) mitattuna.

Sand in Taufers, italiaksi Campo Tures, on pieni kaupunki Ahrnin laaksossa (Valle Aurina) Italiassa lähellä Itävallan rajaa. Aivan kaupungin vieressä on kallioseinämä, johon on rakennettu reitti nimeltä Pursteinwand Klettersteig: http://www.klettersteig.de/klettersteig/pursteinwand_klettersteig/701. Majoituimme muutamaksi päiväksi aivan Sandin tuntumaan ja päätin tehdä pienen iltalenkin tuolle reitille. Pohjois-Italian via ferratoja esittelevä Klettersteigführer kertoo greidiksi D ja kestoksi kolme tuntia, joka oli hiukan yläkanttiin. Vaikeustaso oli helpompi kuin odotin, mikä osaltaan vahvisti seuraavalla matkalla kostautunutta ylimielistä asennetta vaikeampiinkin via ferratoihin.

Pursteinwandin rautatien loppupuolella on erikoisuus: kallionseinämän leveälle hyllylle on tuotu pöytä ja penkit, jotka on tukevasti kiinnitetty kallioon teräskiskoilla ja vaijereilla. Pöydällä on tarkoitus pelata korttia, ja kortit löytyvät pöydän vieressä olevasta laatikosta, jossa on myös reitin vieraskirja. Nyt vieraskirja oli täynnä ja korttipakasta vaikutti puuttuvan kolmannes, enkä yksin ollessani viitsinyt pelata edes pasianssia. Otin joitakin valokuvia ja päätin tehdä pöytään tilaa parivaljakolle, joka näytti tulevan ylöspäin samaa reittiä. Kiipesin viimeiset kolmisenkymmentä metriä ja saavuin alppiniitylle, jolta löytyi takaisin kylään johtava polku. Hotellilla odotti juustopöytä ja taas vaihteeksi barolo-pullo – Italiassa kun olimme.

Kortit

Ellen näillä voittanut niin sitten hävisin.

Siirrytään kuukauden verran ajassa eteenpäin. Taas on lennetty Müncheniin, tällä kertaa yksin, ja ajettu Saksassa asuvan kaverin kanssa Itävaltaan. Ensimmäisenä hyvin lyhyeksi jääneenä päivänä iltakiipeilysuunnitelmat kaatuivat topokirjan pahasti alakanttiin ilmoittamaan lähestymismarssin pituuteen. Aurinko oli pian painumassa mailleen, joten oli tyytyminen pelkkään haikkaukseen vuorella. Ei hassumpaa sekään.

Seuraavana päivänä oli vuorossa muutaman köydenmitan helteinen multipitch. Haluttiin nopeasti lähestyttävää riittävän helppoa, ja valintana oli parinkymmentä kilometriä Salzburgista itään olevan Fuschlin kylän läheisyydessä sijaitseva Plombergstein, josta kiivettäväksi valikoitui tasoa 5- oleva reitti Juniperus (*). Nopean lähestyttävyyden hintana oli matalahko korkeus merenpinnasta ja sen myötä kuumuus. Kun reitti kaiken lisäksi oli suorassa auringonpaisteessa ja päätimme kiivetä kevyessä varustuksessa ilman juomareppua ja paitaa – kaikkein hienoin kiipeilyn muoto mielestäni, jopa näillä läskeillä – alkoi loppuvaiheessa tulla jano. Onneksi kävely alas takaisin juomarepun sisällön äärelle oli nopea, eikä kukaan ollut laittanut sekaan tyrmäystippoja, vaikka juomat jätettiin ilman vartiointia. Virtaa oli jäljellä sen verran, että matkalla autolle pysähdyimme vielä hetkeksi kiipeämään lyhyitä sporttireittejä.

Sitten pääsemmekin siihen ei niin helppoon via ferrataan – tai saksankielisellä alueella kun ollaan, pitäisi varmaan sanoa klettersteig – joka oli edessä viikonlopun viimeisenä kiipeilypäivänä. Kyseessä oli Hüttschlagin kylässä sijaiseva Kupfergeist. Vaikeustasoksi kerrottiin D/E, joten odotin, että edessä on jotain samantapaista kevyttä puuhastelua kuin kuukautta aiemmin. Väärin.

ylos

Tuosta pitäisi mennä ylös.

morko

Tällaisen mörön olivat virittäneet kallioseinämälle.

Ennen nousun aloittamista keskustelimme siitä, pitäisikö kiipeilykengät laittaa jalkaan. Toinen meistä päätyi siihen, että näin kannattaa tehdä, mutta tyhmempi ajatteli, että kun en ole koskaan käyttänyt via ferratalla kiipeilykenkiä enkä myöskään niitä kaivannut, niin en tarvitse niitä nytkään. Väärin.

Tällä reitillä piti jalkaotteina käyttää erittäin paljon kallion muotoja, kun vaijeri tai metalliset tikasotteet olivat tarjolla vain käsille. Nämä muodot olivat usein aika pieniä eikä kevyt vaelluskenkä välttämättä pysynyt siinä kovin hyvin, mikä aiheutti sen, että painosta varsin suuri osa joutui käsiotteille. Tämä kävi pitemmän päälle raskaaksi, ja yllättäen olin tilanteessa, jossa päällimmäisenä ajatuksena oli päästä reitiltä pois. Edellisen päivän köysikiipeily multipitchillä oli tähän verrattuna kevyttä lämmittelyä, kun tätä ennen olin ajatellut, että via ferrata on aina jotain helpompaa ja kevyempää verrattuna varsinaiseen kalliokiipeilyyn. Näin sitä ihminen oppii.

eijakso

Ei jaksaisi enää, mutta on pakko. Alas palaaminen olisi vielä vaikeampaa ilman köyttä.

Kaikesta huolimatta kokemus oli hieno ja lähtisin samalle reitille uudelleenkin, mutta todennäköisesti valitsisin ne kiipeilykengät. Huonoa kuntoa ja ylipainoa ne eivät kompensoisi, mutta saattaisivat auttaa hiukan.

*) R. Kühlberger, G. Forchthammer: Best of Genuss, Band 1, Panico 2012, 2.painos

01/04/2014

Valintoja

Filed under: Uncategorized — sa-ri @ 15:40

Olin viime tiistaina kiipeämässä yli vuoden tauon jälkeen (ja edellisestä kerrasta, kun kirjoitin tänne, on vielä paljon pitempi aika). Sanomattakin on selvää, että huonostihan se kiipeily sujui, tai paremminkin erittäin huonosti. Vajaan tunnin kiipeämisen jälkeen olin onnistunut repimään kyynärvarret sellaiseen pumppiin, että 4+ reitillä täytyi tulla köyteen lepäämään. Kokemus ei todellakaan ollut kovin mieltäylentävä ja jotta tällaisen voisi niellä, täytyy yleensä yrittää keksiä itselleen (ja muille) selityksiä siitä, miten tähän on tultu. Selityksiähän toki löytyy, osa jopa ihan relevantteja, tyyliin: ”Olen kuitenkin kolmen lapsen äiti, joten ei voi ehtiä kaikkea. Ja on ihan normaalia, että 5 kuukauden ikäisen vauvan äidillä on ylimääräisiä kiloja, eikä voi olla kovassa kiipeilykunnossa. Ja kun on viimeiset pari vuotta asunut osan viikosta muualla eikä ole päässyt kiipeämään, niin ei voi olla hyvässä kiipeilykunnossa. Ja jos vielä yrittää vääntää tässä väikkäriä valmiiksi tiukassa aikataulussa vauvan ja sivuduunin lisäksi ja vielä on muitakin harrastuksia, niin ei vaan ole ehtinyt treenata tarpeeksi…” Tämän tapaisilla, yleispätevillä, kaikkiin tilanteisiin sopivilla puolustuksilla yritin itseäni kiipelysession jälkeen lohduttaa, mutta lohdun saaminen oli hyvin lyhytaikaista. Tällaiset selityksethän ovat ainakin suurimmaksi osaksi vain tekosyitä, eivätkä millään tavalla edesauta sitä, että kiipeämiseni alkaisi sujua paremmin ja löytäisin motivaatiota treenata kovempaa. Eli tosin sanoen, selittelyt ovat aivan turhia.

Itseäni motivoivampi lähestymistapa asiaan on sen tosiasian hyväksyntä, että elämä on valintoja. Tässä tapauksessa olen itse omilla valinnoillani vaikuttanut siihen, että kiipeilykuntoni on se mitä se on. Jos olen rehellinen itselleni, en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Olen havainnut, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä (tai varmasti välimuotojakin löytyy); sellaisia, joilla on aina selitys ja jokin syyllinen kaikille asioille, jotka eivät heitä itseään tyydytä. Toinen ihmistyyppi on se, joka ei kykene syyttämään kuin itseään vastaavissa tilanteissa. Itse kuulun paremmin tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Olen ajoittain miettinyt, olisiko elämä ehkä helpompaa, jos voisi aina syyttää muita ihmisiä, olosuhteita, Jumalaa, ”ankeaa lapsuutta”, opettajia, yhteiskuntaa jne. omista epäonnistumistaan tai ylipäänsä asioista, jotka eivät mene niin kuin itse toivoisi. Omalla kohdallani tämä ei kuitenkaan tulisi toimimaan, sillä silloin luopuisin omasta vapaudestani tehdä valintoja ja asettuisin orjan asemaan. Ajatus siitä, että joku muu kuin minä, tekisi valintoja puolestani, tuntuisi ahdistavalta. Vapaus, valinta ja vastuu ovat käsitteinä hyvin kiinteästi yhteydessä toisiinsa inhimillisessä elämässä eli mahdollisuuteen valita sisältyy väistämättä vapaus ja sitä kautta vastuu omasta valinnastaan. Spinozan (eräs omista suosikkifilosofeista) mukaan vapaa tahto on viime kädessä oman järjen käyttöä, omaehtoista henkistä aktiivista toimintaa. On huono syyttää ketään muuta, jos on itse käyttänyt valinnanvaputtaan ja omaa järkeään.

Meillä länsimaisilla ihmisillä on lähes kaikissa asioissa valinnan vapaus eli olemme periaatteellisella tasolla hyvin vapaita. Tätä vapauttamme olemme hyvin hanakasti tyrkyttämässä kaikkialle muualle maailmankolkkiin, joissa meidän mielestämme tällaista vapautta ei ole. Mutta kuinka moni ihminen on oikeasti vapaa? Tätä olisi monen hyvä ajoittain pohdiskella omalla kohdallaan. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa on seuraavanlainen kohta: ”Pidämme näitä totuuksia itsestään selvinä, että ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, että Luoja on antanut heille tiettyjä luovuttamattomia oikeuksia, ja että niiden joukossa ovat elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu.”

Itselläni on aikomus käyttää näitä ”Luojalta saamiani luovuttamattomia oikeuksiani” tekemällä valintojani seuraavien kuukausien aikana niin, että ne edistävät mm. kiipeilykuntoni kohenemista ja tavoitella näin ollen myös lisää onnellisuutta. Lauantaina alkava Mallorcan reissu toiminee hyvänä sysäyksenä tälle projektille. Tavoitteena on olla huomattavasti paremmassa kunnossa heinäkuussa Italiassa.

23/02/2014

Dean Karnazes ja Alexander Stubb

Filed under: Uncategorized — Code @ 08:14

Paavo Arhinmäki totesi Ilta-Sanomien haastattelussa, että kukaan työssäkäyvä ei voi treenata niin kuin Alexander Stubb. Luin juuri työssäkäyvän ultramaratoonari Dean Karnazesin tarinan Ultramaratoonari – kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun (Nemo 2011) ja totesin, että parinsadan kilometrin ja pitempiinkin juoksukilpailuihin osallistuvan Karnazesin treenaustyyliin verrattuna Stubbin harjoitukset ovat kevyttä lämmittelyä. Jos joku ihmettelee, miten Stubb ehtii treenata niin paljon vaativasta työstään huolimatta, niin lukekoon Ultramaratoonarin – ja ei ihmettele enää. Sen tilalle saa isompaa ihmeteltävää.

On tietenkin mahdollista, että kirja hiukan liioittelee joitakin asioita. Olettakaamme nyt kuitenkin, että ei liioittele. Karnazes ei ole ammattiurheilija. Hän tekee säännöllistä päivätyötä, harjoittaen nykyisin myös omaa yritystoimintaa, mutta juoksee 15-20 tuntia viikossa ja urheilee muutenkin paljon – ja ainakin itse väittää viettävänsä erittäin paljon aikaa myös perheensä kanssa. Hänen tyypilliseen päivärutiiniinsa kuuluu lähteä kolmen tunnin lenkille aamuneljältä, jonka jälkeen hän vie lapset kouluun ja lähtee töihin. Joskus hän laittaa illalla taskuunsa luottokortin ja lähtee koko yön kestävälle lenkille, vaikka edessä olisi työpäivä. Unentarve ilmeisesti vähenee, kun treenaa noin paljon.

Lisäksi Karnazes purjelautailee aktiivisesti, maastopyöräilee, kiipeilee vuorilla, harrastaa triathlonia, lumilautailee, osallistuu seikkailukisoihin ja käy kuntosalilla. Elämään saa mahtumaan paljon, kun priorisoi asioita. Keskivertosuomalaisella vapautuisi valtavasti aikaa, jos esimerkiksi luopuisi tv:n katselusta, ja eräät ehtisivät treenata paljon enemmän, elleivät kirjoittelisi hyödyttömiä blogijuttuja.

Jotta tämä postaus toimisi myös jonkinlaisena kirja-arviona, niin todettakoon, että kirja on varsin viihdyttävä ja sen lukee nopeasti, mutta tämän helppouden hintana on eräänlainen pinnallisuus ja kerronnan yksinkertaisuus. Myöskään käännös ei ole kehuttava: jopa suoranaisia kielivirheitä, esimerkiksi väärään järjestykseen lipsahtaneita sanoja, esiintyy paljon. Näistä puutteista huolimatta suosittelen kirjaa kaikille tämäntyyppisistä asioista kiinnostuneille. Teos antaa ainakin motivaatiota juoksuharjoitteluun; omalla kohdallani sen lukeminen vahvisti sitä suunnitelmaa, että nyt alkavalla parin kuukauden vanhempainvapaallani aion juosta vaunujen kanssa monta kertaa viikossa, tosin tyydyn ainakin alkuun vain 10-15 km lenkkeihin.

Older Posts »

Powered by WordPress